Kohti arkea

Blogin päivittäminen jäi ikävästi parin viimeisen kotipaikkakoulutuspäivän aikana, kun olin iltaisin yksinkertaisesti niin väsynyt, että kömmin Avan syötettyäni oikeastaan suoraan nukkumaan. Tämä johtui luultavasti paitsi yhtenä noista päivistä kulkemiemme reittien yhteismatkasta (noin 20 km), niin myös siitä, että Ava alkoi aiempaa voimakkaammin kokeilla auktoriteettiani, kun kouluttaja siirtyi kulkemaan kauempana perässämme, eikä esimerkiksi ylittänyt enää suojateitä samaa matkaa kanssamme. Konkreettisesti kertasimme loppuviikosta lähinnä aiemmin läpikäytyjä reittejä, tosin kävimme vielä katsomassa reitin vanhemmilleni, ja sitä minun pitäisi nyt peesarin kanssa kertailla.

Perjantaina koko kotipaikkakoulutuksen lopuksi sairaanhoitopiirin edustaja tuli tekemään Avan käyttöönottokatselmuksen (tämä ei varmaan ollut tuon tapahtuman virallinen nimi, mutta kutsun sitä tässä nyt näin, kun en muuta parempaakaan termiä keksi). Vaikka kouluttaja ei mitenkään erityisesti ollut korostanut tapahtuman merkitystä, jännitti minua silti hieman se, mitä sairaanhoitopiirin edustaja Avasta sanoisi ja saisinko sen opastamaan nätisti. Aluksi Ava jäkittikin reitillä aika paljon ja jouduin välillä sekä helisyttämään hieman valjaita että nyppäisemään taluttimesta, ettei se olisi jäänyt vain nuuskimaan tai tuijotellut taaksepäin varmistaakseen, että kouluttaja oli tulossa kohti. Reitille sattui kuitenkin (onneksi) myös niitä hyviä pätkiä, jolloin Ava opasti niin hienosti kuin se keskittyessään osaa. Kävelyn jälkeen allekirjoitin koiran käyttöönottosopimuksen ja rupattelin vielä hetken kouluttajan kanssa ennen kuin hän lähti kotimatkalle ja minä rupesin pakkaamaan erästä viikonlopputapahtumaa varten, jonne Avan kanssa lähdimme.

Arjen aloittaminen koiran kanssa hieman jännittää, mutta eihän se auta kuin lähteä yliopistolle yhdessä. Tiedän, että koirakin oppii koko ajan virheistään ja että niitä ei oikeastaan voi välttää ja että ennemmin tai myöhemmin eksymme jonnekin, mutta silti tavallaan jännitän noita tilanteita. Esimerkiksi nyt aamulla olimme menossa kauppaan, kun Ava ei pysähtynytkään sellaiseen kohtaan, josta meidän olisi pitänyt kääntyä kaupalle päin, vaan jatkoi jonkin matkaa eteenpäin. Tajusin, ettemme voi olla oikealla reitillä ja komensinkin sen takaisin päin, ja löysimme lopulta hyvin perille. Siitä huolimatta minulle ehti jo tulla pelko siitä, mitä tapahtuisi, jos emme pääsisikään perille ja Ava onnistuisi kiemurtelemaan sillä tavalla, etten enää itsekään olisi ollenkaan kartalla siitä, minne päin pitäisi mennä. Toisaalta tämäkin kokemus oli opettavainen siinä mielessä, että kun antaa vain koiralle tilaisuuden korjata virheensä ja etenkin jos ollaan sille tutulla reitillä, niin kyllä siihen silloin voi ja kannattaa luottaa.