Aikansa kutakin

 

Viimeiset kuukaudet Englannissa sujuivat vaihtelevasti, kun Ava alkoi välillä jumitella. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että se pysähtyi kesken reittimme eikä olisi millään jatkanut sitä oikeaan suuntaan eteenpäin, vaan yritti kääntää minut milloin minnekin itselleen ilmeisesti mieluisempaan suuntaan. Jouduin keksimään kaikenlaisia keinoja, että sain sen jatkamaan oikeaan suuntaan ja usein siinä vierähti tovi jos toinenkin. Kun jumittelua esiintyi vielä jonkin verran Suomeen paluun jälkeen, tuli kouluttaja katsomaan meitä, mutta silloin Ava tietenkin meni varsin mallikelpoisesti eteenpäin. Niinpä kouluttaja päätti "yllättää" Avan odottamalla meitä eräässä risteyksessä, ja Avan piti huolimatta kovasta halustaan mennä tervehtimään kouluttajaansa jatkaa reittiämme eteenpäin. Näin saatiinkin vähän jumittelua vastaava tilanne aikaiseksi ja päästiin sentään hiukan treenaamaan.

Ava oli jokin aika sitten myös ensimmäistä kertaa hoidossa. Ne muutaman päivää, jotka se hoitopaikassaan vietti tuntuivat todella pitkiltä ja vaikka minulla oli paljon tekemistä, tuntui ajoittain tosi oudolta, kun koira ei ollutkaan jossain lähettyvillä, ja ulkona liikkuminen valkoisen kepin kanssa oli kömpelöä. Hoidosta Avaa hakiessani jälleennäkemisen riemu oli molemmin puolinen. Oli todella liikuttavaa huomata, miten iloinen Ava oli nähdessään minut.

Uskon, että niin minulla kuin Avalla on vielä paljon opittavaa. Erityisesti nyt Suomeen paluun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että vaikka Avan opastus edelleen häiriintyy monista tekijöistä, sen keskittyessä kulkeminen on varmempaa ja tasaisempaa kuin ennen Suomesta lähtöämme. Tuo kokemus Avan hoidosta vahvisti myös minulle, että välillemme on muodostunut jo aivan erilainen side kuin yhteistyömme alkuaikoina; kuten Avan kouluttaja minulle joskus alkuaikoina kertoi usein käyvän, opaskoirasta on tullut kuin osa minua. Hassua kyllä, siinä missä monen tuttavani reaktio ensi kertaa minut ja Avan nähdessään oli, ettei Ava näytä ulkoisesti ollenkaan minun koiraltani, olen viime aikoina kuullut useammalta, että näytämme jotenkin samalta.

Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni niin itselleni kuin muille siitä, millainen kokemus opaskoiran saaminen on ja kuinka yhteistyö koiran kanssa lähtee sujumaan. Vaikka vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, että minulla voisi olla vielä jonkin aikaa aiheesta sanottavaa, huomasin kevään vaihtuessa kesäksi, ettei kirjoiteltavaa ehkä enää olekaan niin paljon. Blogia taas ei ole minusta järkeä ylläpitää, jos tekstiä syntyy kovin harvoin. On siis tullut aika kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet meidän kasvua koirakoksi. On ollut ilo huomata, miten montaa blogi on kiinnostanut ja toivon, että siitä olisi iloa tuleville opaskoirankäyttäjille sekä muuten opaskoirista kiinnostuneille vielä ennen kuin se poistuu päivityksettömyyden vuoksi.