Lopussa kiitos seisoo

Päivän "ihmetyksen aiheena" on ollut se, miten Ava on alkanut oikeasti tehdä huomattavasti aiempaa enemmän pyynnöstäni asioita ja opastaa koko ajan yhä paremmin. Kun ajattelen sitä, miten erilaista meno oli silloin ensimmäisenä kurssipäivänä, tuntuu muutos ihan valtavalta. Vaikka tie todella toimivaksi koirakoksi on vielä pitkä alan hiljalleen uskoa, että meillä on ainakin kaikki onnistumisen mahdollisuudet.

Mitä sitten tarkoitan sanoessani, että Ava on opastanut nyt paremmin? "Tietenkin" sitä, että se malttaa paremmin pysähtyä suojateiden ja portaiden eteen ja osoittaa minulle mahdolliset risteykset. Tarkoitan kuitenkin myös sitä, että se kulkiessamme selvästi miettii, mistä mahdumme menemään ja tekee useinmiten ihan oikeita ratkaisuja. Esimerkiksi tänään kaupunkilenkin loppuosuudella, jolla sen piti opastaa minut erään vaatekaupan läpi ja kauppakeskuksen parkkihalliin Ava pysähtyi yhtäkkiä selvästi jonkin esteen eteen ja alkoi katsella ympärilleen ikään kuin pähkäillen, mistä pääsisimme esteen parhaiten kiertämään. Hetken mietittyään se teki päätöksensä ja veti minut määrätietoisesti mukanaan sivuun ja jatkoi tavalliseen tapaan reittiä eteenpäin. Kouluttajalta selvisi, että edessä ollut este oli jonkinlainen remontista kertova lapputeline, ja että olimme todella pysähtyneet aivan sen eteen niin, että kouluttaja oli jo ehtinyt miettiä, mahtaisiko Ava kaataa koko telineen.

Näin opastuksen makuun päästyämme harjoittelimme iltapäivän lenkillä sitä, että Avan pitää todellakin opastaa minua riippumatta siitä, missä kouluttaja on. Minun piti pyytää sitä etsimään eräs suojatie ensin niin, että kouluttaja käveli normaalisti perässämme, sitten kouluttajan seistessä jalkakäytävällä sellaisessa kohdassa, että Ava hänen luo mennessään kävelisi suojatien ohi ja lopuksi taas kouluttajan kulkiessa perässä. Suojatien löytäminen tuotti muutenkin Avalle vaikeuksia, mutta kun kouluttaja vielä meni seisomaan "väärään paikkaan", hommasta tuli entistä haastavampaa ja Ava ei ensin meinannutkaan millään hakea suojatietä, vaan kun pysäytin sen aivan kouluttajan lähelle, se yritti hyppiä, ulisi kärsimättömänä eikä millään olisi halunnut kääntyä oikeaan suuntaan. Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin ja lopulta se löysi suojatien ja toinen otto meni jo huomattavasti paremmin. Kouluttaja sanoi, että harjoitus vahvistaisi ylipäätäänkin sitä, että Ava ottaisi käskyni vakavissaan. Lenkin jälkeen tekemiemme etsintä-harjoitusten perusteella kouluttajan sanaan oli helppo uskoa; vinkulelu ja hanska löytyivät nyt huomattavasti nopeammin ja Ava malttoi myös pitää niitä suussaan, kunnes otin ne siltä.

Viikonlopusta on tulossa viime viikonloppua toimintarikkaampi, sillä nyt kurssin kääntyessä loppua kohti kaikki harjoitteluaika täytyy käyttää hyödyksi. Odotan mielenkiinnolla huomisaamun kaupunkilenkkiä, kun pääsemme ensimmäistä kertaa ehkä pieneen ihmisvilinään. Sunnuntaina on myös tiedossa jännä päivä, sillä vietämme koirien "valmistujaisjuhlia" ja mukana menossa on myös Avan kasvattaja.