Veto kuin unelma

Eiliseltä päivältä jäi kirjoittamiset vähiin, kun sairastuin yllättäen iltapäivästä vatsatautiin. Onneksi tauti oli varsin pikainen, ja tänään on ollut jo huomattavasti parempi olo. Avakin oli viime yön kouluttajan hoteissa, että minä sain rauhassa sairastaa. Tulipahan siinä samalla mietittyä taas sitäkin puolta, että sitten, kun olemme kahdestaan, on koira hoidettava, olipa sitten itse missä kunnossa tahansa. Jännää oli myös huomata, että vaikka edelleen välillä yllätyn siitä, että koira on vierelläni, niin äkkiä siihen on myös jollain tavalla kiintynyt. Myös Ava tuntuu ottaneen minut jollain tavalla omakseen ainakin siitä hepulista päätellen, jonka se sai, kun kouluttaja toi sen aamulla takaisin luokseni.

Siitäkin huolimatta, että eilisen ilta- ja tämän päivän aamujaloittelu jäivät minun osaltani väliin tuntuu, että olemme kehittyneet tässä parin päivän aikana ihan hirmuisesti. Eilisen lenkeillä haistelua oli jo Avalla paljon vähemmän kuin ennen ja tänään se malttoi myös melko hyvin kaupungilla keskittyä, vaikka Avan kasvattaja oli mukana seuraamassa koulutusta. Jouduimme tosin muutamia suojateitä ja yhden oven haun uusimaan, mutta pian Ava taas muisti "palata ruotuun". Aivan lenkin alkupuolella tuli eteen myös yllättävä tilanne, kun Ava alkoi yhtäkkiä kauheasti hidastella, eikä olisi halunnut kulkea eteenpäin. Syy pelokkaaseen vitkasteluun oli ilmeisesti ilmavirran mukana heiluva pressu, joka oli siihen kohtaan eilisen jälkeen ilmestynyt. Jouduimme käydä taluttimessa sitä pällistelemässä, että Ava uskalsi jatkaa matkaa. Takaisin päin se jo sitten tulikin ihan niin kuin paikassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Kaikista pikku mokista huolimatta reissusta jäi siinä mielessä hyvä fiilis, että Avan veto oli lähes koko matkan kuin unelma; ei liian kova, mutta kuitenkin sellainen, ettei minulla ollut epäilystä siitä, mihin suuntaan se oli menossa.

Päivällisreissu kouluttajan kotiin oli myös oikein onnistunut ja mukava. Avakin taisi nauttia reissusta aika paljon, kun se sai peuhata koirakaverien kanssa. Ennen kurssipaikkaan lähtöä se pääsi/joutui vielä käymään pesulla, sillä sen karvanlähtö alkaa olla niin loppuvaiheessa, että kouluttajan mukaan se oli hyvä pestä, että viimeisetkin karvat irtoaisivat. Urhoollisesti se seisoi pestävänä, vaikkei selvästikään hirveästi tykännyt koko hommasta. Ikään kuin pienenä ilkikurisena kostona se sitten päättikin tulla ihan eteeni ravistelemaan turkkiaan niin, että sain housuni märiksi.

Huomenna onkin sitten viimeinen varsinainen kurssipäivä, sillä tiistai kuluu lähinnä kotiinlähtövalmisteluissa. Hieman kyllä jännittää, miten Ava mahtaa kotiutua uuteen ympäristöön ja minkälaiset seikkailut meitä odottavat. Onneksi sain jo hyvissä ajoin ennen kurssia sovittua parin tutun kanssa, että he voivat parin ensimmäisen päivän aikana kulkea peesaamassa lenkkireitillä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että he kulkevat perässäni kertomassa, mitä koira puuhailee ja katsomassa, ettei se pääse minua ihan heti eksyttämään. Tästäkin huolimatta muutos tietysti mietityttää ja olen siksi hyvin iloinen siitä, että meidän ei tarvitse kuin viikko pärjäillä keskenämme ennen kotipaikkakoulutusta.