Viimeiset kuukaudet Englannissa sujuivat vaihtelevasti, kun
Ava alkoi välillä jumitella. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että se pysähtyi
kesken reittimme eikä olisi millään jatkanut sitä oikeaan suuntaan eteenpäin,
vaan yritti kääntää minut milloin minnekin itselleen ilmeisesti mieluisempaan
suuntaan. Jouduin keksimään kaikenlaisia keinoja, että sain sen jatkamaan
oikeaan suuntaan ja usein siinä vierähti tovi jos toinenkin. Kun jumittelua
esiintyi vielä jonkin verran Suomeen paluun jälkeen, tuli kouluttaja katsomaan meitä,
mutta silloin Ava tietenkin meni varsin mallikelpoisesti eteenpäin. Niinpä kouluttaja
päätti "yllättää" Avan odottamalla meitä eräässä risteyksessä, ja Avan piti
huolimatta kovasta halustaan mennä tervehtimään kouluttajaansa jatkaa reittiämme
eteenpäin. Näin saatiinkin vähän jumittelua vastaava tilanne aikaiseksi ja päästiin
sentään hiukan treenaamaan.
Ava oli jokin aika sitten myös ensimmäistä kertaa hoidossa.
Ne muutaman päivää, jotka se hoitopaikassaan vietti tuntuivat todella pitkiltä
ja vaikka minulla oli paljon tekemistä, tuntui ajoittain tosi oudolta, kun
koira ei ollutkaan jossain lähettyvillä, ja ulkona liikkuminen valkoisen kepin
kanssa oli kömpelöä. Hoidosta Avaa hakiessani jälleennäkemisen riemu oli
molemmin puolinen. Oli todella liikuttavaa huomata, miten iloinen Ava oli
nähdessään minut.
Uskon, että niin minulla kuin Avalla on vielä paljon opittavaa.
Erityisesti nyt Suomeen paluun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että vaikka
Avan opastus edelleen häiriintyy monista tekijöistä, sen keskittyessä
kulkeminen on varmempaa ja tasaisempaa kuin ennen Suomesta lähtöämme. Tuo
kokemus Avan hoidosta vahvisti myös minulle, että välillemme on muodostunut jo
aivan erilainen side kuin yhteistyömme alkuaikoina; kuten Avan kouluttaja minulle
joskus alkuaikoina kertoi usein käyvän, opaskoirasta on tullut kuin osa minua.
Hassua kyllä, siinä missä monen tuttavani reaktio ensi kertaa minut ja Avan
nähdessään oli, ettei Ava näytä ulkoisesti ollenkaan minun koiraltani, olen
viime aikoina kuullut useammalta, että näytämme jotenkin samalta.
Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni niin itselleni kuin
muille siitä, millainen kokemus opaskoiran saaminen on ja kuinka yhteistyö
koiran kanssa lähtee sujumaan. Vaikka vielä muutama kuukausi sitten ajattelin,
että minulla voisi olla vielä jonkin aikaa aiheesta sanottavaa, huomasin kevään
vaihtuessa kesäksi, ettei kirjoiteltavaa ehkä enää olekaan niin paljon. Blogia
taas ei ole minusta järkeä ylläpitää, jos tekstiä syntyy kovin harvoin. On siis
tullut aika kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet meidän kasvua koirakoksi.
On ollut ilo huomata, miten montaa blogi on kiinnostanut ja toivon, että siitä
olisi iloa tuleville opaskoirankäyttäjille sekä muuten opaskoirista
kiinnostuneille vielä ennen kuin se poistuu päivityksettömyyden vuoksi.
