Kolme maata plakkarissa

Olimme hiljattain muutaman paivan Barcelonassa yliopiston ratsastuskerhon kanssa. Tassa kirjoituksessa kasittelen tietenkin reissua opaskoiranakokulmasta, mutta hieman itse reissun ohjelmasta tekstia loytyy taalta. Jannitin matkaa Avan puolesta jonkin verran, silla minulla ei ollut aavistustakaan, minkalainen ymparisto meita odottaisi ja lisaksi pelkasin, etta minulle tulisi ongelmia ekinokokki-kasittelyn kanssa, joka meidan piti kayda elainlaakarissa hakemassa ennen Englantiin paluuta. Ymparisto oli haastava seka koiran opastuksen kannalta etta tarpeidentekopaikkoja ajatellen, kaupungin keskustasta kun ei tahtonut oikein loytya nurmialueita. Kadut olivat kiemuraisia ja suojatiet jalleen hieman erilaisia. Vaikka viime aikoina taalla Englannissa Ava on opastanut melko rauhassa jopa tuntemattomissa paikoissa, niin uudessa maassa se ei kerta kaikkiaan malttanut hillita menohalujaan ja sain jatkuvasti toppuutella sita, ettei se olisi vetanyt ihan liikaa. Tuli myos huomattua, etta ryhmassa kulkeminen vaatii viela harjoittelua, silla paimenkoirana Ava ei tahtoisi paastaa ketaan porukasta kovin kauas. Selvasti Ava onneksi paivien aikana sopeutui ymparistoon ja paluuta edeltavana paivana sen opastus alkoi jo vaikuttaa melkein normaalilta, mita nyt vahan oli vetoa valilla liikaa, mutta uskon sen siina vaiheessa johtuneen jo vasymyksestakin. Elainlaakarikaynti sujui lopulta ongelmitta, silla suht lahella majoituspaikkaamme oli tarvittaessa englanniksi palveleva elainlaakariasema. Silti paluumatkalla jotenkin jannitti, tayttaisiko Ava varmasti kaikki brittien pet travel schemen vaatimukset, vaikka ekinokokki-kasittelyn lisaksi niissa ei ollut mitaan ihmeellista. Luulenkin, etta ulkomailla reissaamiseen koiran kanssa tottuminen vaatii viela useamman matkan, mutta ehdottomasti toivon, etta paasisimme vuosien saatossa viela paljon reissaamaan.

Ajatuksia ensimmaisesta vuodesta

Tuntuu vaikealta uskoa, etta siita, kun sain Avan ja aloitin taman blogin "kunnolla" on tanaan kulunut tasan vuosi. Paljon on tapahtunut, ja tamanpaivaiset saaolosuhteet taalla Englannissa eivat voisi paljon erilaisemmat voineet olla siihen lumituiskuun verrattuna, johon vuosi sitten yhteistyokurssille saapuessani jouduin. Kevat on taalla taydessa vauhdissa ja tanaankin paistoi iltapaivalla aurinko todella lampimasti. Kun mietin talle blogille nimea, halusin hyodyntaa Avan nimea jotenkin. Uskoin, etta opaskoira tulisi varmasti muuttamaan elamaani ja avartamaan kasitystani ymparistostani ja siksi paadyin tahan nimeen. Silti en ehka ihan tajunnut, miten kokonaisvaltaisesta muutoksesta olisi kyse. Vaikka yhteistyomme on vielakin Avan kanssa aika alussa, niin jo nyt voin todeta, etta Ava on todellakin avannut monia asioita minulle. Vasta sen saatuani olen tajunnut, miten paljon energiaa aiemmin jouduin kayttamaan kodin ulkopuolella liikkuessa. Ava on myos huomattavasti madaltanut kynnysta lahtea uusiin paikkoihin, silla kun niissa selviytyminen ennen vaati huomattavaa ponnistelua ja olin pitkalti ystavallisten ohikulkijoiden varassa minulla on nyt toimivat silmat mukana ja jos vain tiedan suunnilleen, minne pitaisi menna ja miten kaskyttaa koiraa niin voin olla uusissakin paikoissa oikeastaan aika rennosti. Muutamien ystavieni kanssa puhuimme paljon ennen Avan saamista siita, miten paljon koiralla olisi se vaikutus, ettei sitten pelkan valkoisen kepin kanssa enaa osaisikaan menna mihinkaan jos/kun joskus tarvitsisi ja muuttuisi tavallaan vahemman itsenaiseksi. Toki olen huomannut, etten enaa kepin kanssa kulkiessa ole yhta taitava kuin aiemmin olin, mutta tiedan pystyvani kulkemaan pelkastaan senkin varassa jos tarve vaatii. Mita itsenaisyyteen tulee, Ava on ehka jossain maarin muuttanut kasitystani siita. Aiemmin ajattelin, etta itsenaisyys ja riippumattomuus muiden avusta kulkevat pitkalti kasi kadessa, mutta Ava on saanut minut ymmartamaan, etta se, etta antaa jonkun (tassa tapauksessa koiran) auttaa tekee minusta ehka lopulta paljon itsenaisemman. Kuulin eraan henkilon maaritelleen itsenaisyyden kyvyksi paattaa siita, mita han tekee ja milloin, ja tallainen maaritelma ainakin minulle kolahti. Yhteistyossamme Avan kanssa on viela toki paljon hiottavaa, ja valmista tasta tulee tuskin koskaan. Niina hetkina, kun Ava ei keskity ja esimerkiksi tormaan johonkin sen takia tuntuu hullulta luottaa siihen. Kuitenkin tiedan, etta se on ainoa vaihtoehto, jos haluan, etta se aikanaan oppii hommansa. Toisaalta pyrin aina muistamaan, etta Ava on lopulta "vain" koira, ja kun en oleta ihmistenkaan toimivan taysin virheettomasti niin miten voisin olettaa sen tekevan niin.