Molemminpuolisia ongelmia

Samalla viikolla kuin lensimme kävi myös kouluttaja katsomassa meitä tarpeidenteko-ongelman takia. Sovimme, etten päästä Avaa aamulla muuta kuin pissalle, jotta kouluttaja pääsisi näkemään ongelman ja sen, miten toimin siinä kohtaa, kun Ava alkaa kakata kesken kävelyn. Vähän ikävästi Avalla ei tästä huolimatta ollut hätä, eikä kävely ristiin rastiin auttanut mitään. Koska kouluttajalla oli kuitenkin ikävien sattumuksien seurauksena käytössään auto, johon Ava ei mahtunut kyytiin sovittiin, että Ava voisi jäädä minulle (mikä oli melkoinen helpotus) ja että vaihdetaan tapaa, jolla kakkailuun reagoin ja jos se ei auta, kouluttaja tulee uudelleen. Nyt olen sitten noin puolitoista viikkoa aina, kun Ava on alkanut tarpeitaan valjaissa tekemään kävellyt vain härskisti päin koiraa. Tällöin koira ei pääse oikeaan asentoon ja Ava tuntuukin ainakin jollain lailla tähän reagoivan. Niillä muutamilla kerroilla, jotka olen joutunut tätä tekemään Ava on siirtynyt tyynesti penkalle ja jatkanut hommaa siellä. Ideaali tämäkään ei tietenkään ole, koska Avalla on tällöin edelleen ollut valjaat päällä, mutta sentään jo lähempänä toivottavaa käyttäytymismallia ja tuntuu, että olen päässyt taas useammin kehumaan sitä ihan oikeastakin käyttäytymisestä eli tarpeidenteosta penkalle silloin, kun päästän sen sinne jaloittelemaan. Ihan "hukkareissu" kouluttajalle ei kuitenkaan myöskään tullut. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi valjaat tuntuvat jotenkin niin oudolta käteen tajuamatta, että niihin kiinnitetty heijastin oli päässyt nousemaan lähelle valjaiden kädensijaa. Kun sitten kouluttaja huomautti asiasta ja korjasi heijastimen paikoilleen, alkoi valjastuntumakin olla taas jotenkin normaalimpi. Tämän jälkeen tuli kuitenkin selkeästi näkyviin myös syy, josta heijastimen siirtyminen johtui. Nyt kesällä Ava kulkee ajoittain todella hitaasti ja kun itse haluaisin mennä reippaasti, olen alkanut jännittää valjaskättä ja ikään kuin työntää valjaista koiraa eteenpäin. Pidemmän päälle tämä alkaa tietysti varmasti näkyä myös minun hartioissani, joten kävimme läpi muutamia tekniikoita, joilla koiraa voisi yrittää saada kulkemaan reippaammin. Ensiksi yritettiin sitä, että kävelin ihan Avan takajalkoja hipoen ja se minua väistäessään alkaisi luonnostaan edetä reippaasti. Tämä sai Avan harhautumaan vain penkan puolelle, joten seuraavaksi kokeiltiin valjaiden helistämistä sekä sivu- että pystysuunnassa. Sivusuuntainen helistely ei taas minulta luonnistunut ollenkaan, sillä en jotenkin osannut tehdä sitä käsi rentona ja niinpä olen nyt tuota pystysuuntaista helistelyä yrittänyt muistaa tehdä silloin, kun vauhti hiipuu ja muutenkin kiinnittänyt huomiota valjaskäden rentouteen. Tämäkään ei kuitenkaan aina tunnu auttavan, mutta silloin onneksi usein auttaa suullinen kannustaminen tai lopulta painokkaammalla äänellä vaatiminen. Jotenkin vaikuttaa siltä, että Ava taitaa olla vähän tylsistynyt samoihin reitteihin, sillä uusissa paikoissa vetoa saattaa edelleen tulla ihan liiaksikin.

Lentoreissu

Alkuviikosta suuntasimme Avan kanssa lentokentälle. Olen syksyllä lähdössä opiskelijavaihtoon, jonne myös Avan olisi tarkoitus lähteä mukaan ja koska sen kanssa ei koulutuksen aikana ole lennetty halusin käydä testaamassa, mitä se lentokoneessa olosta tuumaa. Opaskoiraksi koulutettavilla koirilla ei lähtökohtaisesti saa olla paukkuarkuuksia tai esimerkiksi korkean paikan pelkoa ja siksi lentäminenkin yleensä onnistuu koiran kanssa ongelmitta, mutta halusin pelata varman päälle, jottei mahdollinen koiran lentopelko tulisi ulkomaan lennolla minulle yllätyksenä. Olen jonkin verran reissannut itsekseni ennen Avaa, mutta koskaan vielä minulla ei ole ollut samalla tavalla itsenäinen olo kuin tuolla harjoitusreissulla. Toki opaskoirankin kanssa lentokentällä kulkiessa tarvitsin tietysti lentokenttähenkilökunnan apua, mutta kun Ava oli mukana, en joutunut "roikkumaan" vieraan ihmisen käsipuolessa - hän vaan kertoi, minne mennään ja minä "tulkkasin" ohjeistuksen Avalle eli annoin sopivia käskyjä. Olin jännittänyt hieman sitä, miten Ava suhtautuisi lentokoneen portaisiin, mutta ne eivät tuottaneet sille minkäänlaisia ongelmia. Pienen maanittelun jälkeen se suostui myös ottamaan lentokoneessa paikkansa paikkani viereisen vapaan penkin alta ja makasi hiljaa uskomattoman pienellä kerällä koko lennon ajan. Vasta koneen laskeutuessa se hieman säpsähti ja pyrki nousemaan istuma-asentoon, kun kone tärähti aika voimalla maahan, mutta kun komensin sitä pysymään paikallaan se totteli säikähdyksestään huolimatta hienosti. Määränpäässä lentokentällä kuljimme jälleen lentokenttävirkailijan avustuksella ja paluumatka meni myöhemmin Avalle tutummissa merkeissä pitkän matkan bussilla huristellen. Paitsi ylpeä Avan hienosta käytöksestä, olen tosi helpottunut siitä, ettei myöhempää lentämistä nyt tarvinne sen kummemmin stressata. Toivonkin, että syksyllä vaihtoonlähtöpäivän koittaessa Ava on rauhallinen oma itsensä, niin minäkin muistan ehkä olla turhaa stressaamatta kokonaan uuden asuinpaikan, vieraan kulttuurin ja opiskelukielen vaihdoksen mukanaantuomasta muutoksesta.

Takapakkia

Kuten olen aiemminkin maininnut, on täysin normaalia, että jossain vaiheessa uuden opaskoiran kanssa tulee se ns. kokeiluvaihe. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että olisimme sen Avan kanssa jo ohittaneet kevään törmäilyjen ja muiden kommellusten myötä, mutta toisin näyttää käyneen. Itse opastustaito Avalla tuntuu koko ajan kehittyvän ja se on viime päivinä mallikkaasti ohjannut minut esimerkiksi useampien katutyömaiden läpi. Toisaalta viimeisen viikon aikana Ava on jälleen tehnyt tarpeitaan keskelle jalkakäytäviä lähes päivittäin, eikä toruillani tai sillä, että olen tietoisesti yrittänyt tarjota sille entistä enemmän tilaisuuksia tehdä tarpeensa pientareelle ole ollut asiaan mitään vaikutusta. Sisälle se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole tarpeitaan ruvennut tekemään eikä muutenkaan vaikuta olevan mitään syytä epäillä, että sen toiminnan taustalla olisi joku fysiologinen syy. Ennemminkin vaikuttaa siltä, että se on vapaudesta joka kerta niin innoissaan, että yksinkertaisesti unohtaa tehdä tarpeensa ja lopulta hätä kasvaa liian suureksi, eivätkä varmasti tiedossa olevat torunikaan ole silloin riittävä syy jättää tarpeita tekemättä. Olen tilanteesta hieman hämmentynyt ja ymmälläni, sillä en koskaan voinut kuvitella, että tällaisesta asiasta voisi tulla ongelma. Koska fysiologista syytä Avan käyttäytymiseen ei todennäköisesti siis ole, olen jo muutamaan kertaan ehtinyt miettiä, eikö Ava sitten tunnekaan oloaan niin hyväksi kanssani. Ylipäätään on tullut pohdittua, mitä olen mahdollisesti tehnyt väärin, kun Ava, joka ei koulutuksen aikana ole "syyllistynyt" kuin kerran vastaavanlaiseen käyttäytymiseen on yhtäkkiä alkanut ottaa tavaksi tuollaisen jalkakäytäville kakkimisen. Asiaan on onneksi tulossa pian selvyys, sillä kouluttaja lupasi tulla lähipäivinä hakemaan Avan kävelläkseen sen kanssa. Toivon todella, että hän saisi Avan "kiinni itseteosta", jotta hän voisi mahdollisimman pikaisesti neuvoa, miten asian kanssa kannattaisi edetä. Toisaalta kouluttaja sanoi, että jos Ava tekee tarpeensa valjaissa hänen kanssaan kulkiessa on mahdollista, että hän ottaisi sen reiluksi pariksi viikoksi jatkokoulutukseen, jotta alkava tapa saataisiin kitkettyä pois. Vaikka luotan täysin siihen, että kouluttaja tietää, mikä on tulevaisuuden kannalta parasta, ajatus reilusta kahdesta viikosta ilman Avaa tuntuu kerrassaan hirveältä, vaikka miten yritän objektiivisesti ajatella, ettei se ole kovin pitkä aika. Toisaalta pelkään myös sitä, ettei ongelmaa saadakaan ratkaistuksi ja lopulta käy niin, että Ava todetaan minulle soveltumattomaksi oppaaksi. Toisaalta mitä ikinä tästä nyt seuraakaan, on minulle kaikkein tärkeintä, että voin olla varma siitä, että Ava voi hyvin.