Elainlaakarikeikka ja taantuma

Melko pian sen jalkeen kun tultiin Englantiin jouduimme vierailemaan elainlaakarissa. Syyna oli ihotulehdus, jonka alkupera ei koskaan selvinnyt. Mina arvuuttelin mielessani, olisiko se voinut olla seurausta siita, etta Avan turkki reagoi ilmankosteuden muutokseen takkuuntumalla oikein kunnolla ja vaikka miten hellasti yritin takkuja selvittaa, niin juuri siita kohtaa missa tulehtunut kohta sitten oli lahti pari takkua irti lahes kokonaisina. Ennen elainlaakarikeikkaa ihoa katsomassa kaynyt paikallisen opaskoirakoulun tyontekija puolestaan epaili, etta joku paikallinen loiselain olisi paassyt Avaa puraisemaan. Yhta kaikki, Ava sai elainlaakarista antibioottikuurin ja silla tulehdus lahti. Avan kanssa kulkeminen on onneksi helpottunut siita, mita se oli ensimmaisen kuukauden aikana. Siitakin huolimatta jonkinlainen taantuma on kylla selkeasti tullut ymparistonvaihdoksen myota. Erityisesti oikean puolen pitamisesta on kayty melkoista keskustelua, kun Ava on tupannut siita lipsumaan. Lisaksi nuuskimista on ollut valilla todella paljon. Vaikka valilla olen ollut todella arsyyntynyt Avan kaytoksesta, niin uskon, etta kylla me taalla viela paastaan jaloillemme kunhan maltan olla systemaattinen siina mita vaadin ja annan aikaa niin itselleni kuin Avalle. Yritan myos aina niina Avan huonompina hetkina palauttaa mieleen kaikkia niita onnistumisia, mita taallakin on jo ehtinyt tulla. Eilen esimerkiksi eksyimme pois reitiltamme, ja kun en todella tiennyt, missa olimme, kaskin Avan vieda minut kotiin ja sinne se minut myos vei. Lisaksi Ava on oppinut taalla melko hyvin hidastamaan vaentungoksessa ja viemaan minut sen lapi ilman tormayksia.

Vieraalla maalla

Ollaan oltu kohta 3 viikkoa Avan kanssa Englannissa, ja kulttuurishokki taitaa olla Avallakin melkoinen. On hetkia, kun se opastaa loistavasti ja sitten taas niita hetkia, kun olen miettinyt, miksi ikina lahdin sen kanssa tanne, kun siita ei ole "mitaan" hyotya. Haasteellisinta uudessa ymparistossamme seka minun etta koiran kannalta on ehka se, ettei suojateita tunnu oikein olevan. Monissa paikoissa katu pitaa sen sijaan ylittaa kohdasta, jossa kivetys on matalammalla ja jossa on ikaan kuin pienia nappuloita helpottamassa oikean kohdan loytamista. Ava on kylla onneksi alkanut aika hyvin etsia noita ylityskohtia, mutta totuttelua se silti viela vaatii. Suurin ongelma talla hetkella taitaa olla se, ettei minulla tunnu olevan samanlaista auktoriteettiasemaa Avan silmissa taalla kuin Suomessa. Se on muunmuassa useita kertoja vienyt minut tuttujen ihmisten luokse, vaikka olisin ollut menossa jonnekin aivan muualle. Lisaksi, kun istuttiin yhtena paivana eraan tutun kanssa samassa tilassa Ava oli yhtakkia mennyt hanen luokseen ilman, etta huomasin, silla kokolattiamatto vaimentaa tassutteluaanet melko hyvin. Ja ikaan kuin tassa ei olisi jo tarpeeksi, Ava sai tana aamuna paahansa ruveta kutsumaan erasta toista opaskoiraa, joka sattui kulkemaan ohitsemme leikkiin - kesken tyonteon, tietenkin.

Kuopion möllikisoissa

Osallistuimme eilen Avan kanssa jälleen möllikisoihin. Tällä kertaa kisapaikkana oli Kuopio, joten samalla tuli vaihteeksi käytyä molemmille ennestään tuntemattomassa kaupungissa. Täytyy sanoa, että reissu oli juuri sitä mitä olin toivonutkin - saimme paitsi kullanarvoista kokemusta vieraassa ympäristössä kulkemisesta, niin myös kisatuomarilta varmasti meitä koirakkona eteenpäinvievää palautetta. Perjantaina yöpymispaikkaan saavuttuamme meno oli kyllä melkoista. Ennemmin kuin minun opastukseen Ava tuntui keskittyvän siihen, keitä tuttuja koiria oli paikalla ja millaisia tuoksuja uudessa ympäristössä oli. Myös lauantaina aamupäivällä, kun lähdimme porukalla kisavuorojamme odotellessamme kävelemään, ei Ava millään malttanut opastaa rauhallisesti, vaan kun kuljimme muiden koirien perässä, sillä oli hirveä kiire ilmeisesti siksi, että se pelkäsi meidän jäävän porukasta. Yritin korjata sitä parhaani mukaan ensimmäisistä kävelyistämme asti käytössä olleella valjaista irrottamistaktiikalla, ja muutamia askeleita se aina välillä ottikin vähän hitaammassa tempossa. Meidän vuoromme sattui jälleen viimeiseksi, joten minulla oli hyvin aikaa jutella muiden paikallaolijoiden kanssa. Minulle ainakin vähintään yhtä tärkeä osa kisoja kuin itse suoritus oli juuri tuo niiden sosiaalinen puoli. Erityisen mukavaa on aina kuulla muiden koirankäyttäjien kokemuksista. Uskon, että niistä myös oppii aina jotakin. Nyt, kun olimme jo Avan kanssa käyneet yksissä möllikisoissa minun oli selvästi helpompi lähteä radalle. Toki jännitin vähän sitä, millainen rata olisi ja miten Ava käyttäytyisi. Yllätyksekseni se lähti kuitenkin melko varmanoloisena liikkeelle, enkä joutunut sitä yhtään toppuuttelemaan. Toki suorituksemme ei ollut lähelläkään virheetöntä; parista suojatiestä mentiin hieman ohi ja ainakin yhden suojatien kohdalla Ava pysähtyi hiukan liian aikaisin. Ihmisvilinässä Ava myös törmäytti minut yhteen ohikulkijaan ja lisäksi sain todella kannustaa sitä menemään rohkeasti eteenpäin, kun eteen tuli pari pitkää ritiläluiskaa. Myöskään vapaudesta luoksetulo ei ollut Avan parhaita suorituksia, ja etenkin radan loppupuolella se alkoi myös jonkin verran nuuskia. Tuomarilta saimme kaikista pikku virheistä huolimatta todella hyvää palautetta. Kuulemma yhteistyömme näytti oikein hyvältä ja korjasin koiraa hyvin. Yhtenä tärkeänä kehityskohteena tuomari mainitsi sen, että kun Ava seuraa minua jonkun muun opastaessa, niin minun pitäisi antaa hihnan olla löysällä. Tästä puhuttiin myös puolivuotistarkastuksessa Avan kouluttajan kanssa, joten tuomarin palaute oli oikein hyvä muistutus asiasta. Tuntui myös jälleen hyvältä kuulla, että ulkopuolisen silmin kulkemisemme näyttää ihan hyvältä, sillä vaikka huomaan itsekin, että olemme kehittyneet tosi paljon, olen edelleen todella epävarma siitä, toiminko erilaisissa tilanteissa oikein ja miltä yhteistyömme näyttää ulkopuolisista kulkijoista. Tämän reissun myötä on kuitenkin hyvä jatkaa yhteistä taivalta eteenpäin kohti lähestyviä Englannin haasteita!

Puolivuotistarkastus

Alkuviikosta meille pidettiin ns. puolivuotistarkastus. Siinä pyritään kartoittamaan paitsi koiran opastustaitoa niin myös sitä, kuinka yhteistyö on koiran kanssa lähtenyt kehittymään. Lisäksi varmistetaan, että koiraa todella on käytetty opastustarkoituksiin. Tarkastuksessa kuljimme saman reitin kuin vajaa puoli vuotta sitten Avan käyttöönottotarkastuksessa kouluttajan ja sairaanhoitopiirin työntekijän kulkiessa perässämme. Vaikka meillä on kokonaisuudessaan mennyt minusta tosi kivasti, kun tarpeidenteko-ongelmakin on viimeaikoina poistunut, niin juuri paria päivää ennen tarkastusta Ava oli jotenkin niin levoton, että minulla kävi jo mielessä, että tällä menolla ei varmaan päästä tarkastusta läpi. Toisin kuitenkin kävi, sillä Ava keskittyikin taas sille tasaisen varmaan tapaan koko tarkastuksen ajan. Olin erityisen ylpeä siitä, että kun jätin sen eräässä kaupassa paikalleen makaamaan, se ei hievahtanutkaan, vaikka kävelimme ihan sen vierestäkin kouluttajan kanssa. Myös sekä pehmeän että kovan esineen nouto sujui Avalta melko hyvin, tosin valkoisen kepin noutoa se hieman empi. Ei ole enää kovin kauaa siihen, että lähdemme Avan kanssa ulkomaille. Niinpä olen nyt, kun huomaan jo luottavani aika hyvin koiraan yrittänyt antaa sille entistä enemmän vastuuta ja välillä myös itsenäistä päätösvaltaa. Tällä tarkoitan sitä, että saatan välillä vain sanoa Avalle, minne ollaan menossa ja annan sen valita reitin. Ava tuntuu nauttivan siitä, kun se saa pähkäillä, mistä mennään ja minusta tuntuu, että kun en kuitenkaan ole tätä niin ylettömästi harrastanut, on se parantanut jotenkin Avan havainnointikykyäkin. Toivon, että kaikki tämä vahvistaisi myös omaa luottamustani Avan työskentelyyn niin, että uskaltaisin todella luottaa siihen sitten, kun olemme uudessa ja molemmille vielä vieraassa ympäristössä.

Molemminpuolisia ongelmia

Samalla viikolla kuin lensimme kävi myös kouluttaja katsomassa meitä tarpeidenteko-ongelman takia. Sovimme, etten päästä Avaa aamulla muuta kuin pissalle, jotta kouluttaja pääsisi näkemään ongelman ja sen, miten toimin siinä kohtaa, kun Ava alkaa kakata kesken kävelyn. Vähän ikävästi Avalla ei tästä huolimatta ollut hätä, eikä kävely ristiin rastiin auttanut mitään. Koska kouluttajalla oli kuitenkin ikävien sattumuksien seurauksena käytössään auto, johon Ava ei mahtunut kyytiin sovittiin, että Ava voisi jäädä minulle (mikä oli melkoinen helpotus) ja että vaihdetaan tapaa, jolla kakkailuun reagoin ja jos se ei auta, kouluttaja tulee uudelleen. Nyt olen sitten noin puolitoista viikkoa aina, kun Ava on alkanut tarpeitaan valjaissa tekemään kävellyt vain härskisti päin koiraa. Tällöin koira ei pääse oikeaan asentoon ja Ava tuntuukin ainakin jollain lailla tähän reagoivan. Niillä muutamilla kerroilla, jotka olen joutunut tätä tekemään Ava on siirtynyt tyynesti penkalle ja jatkanut hommaa siellä. Ideaali tämäkään ei tietenkään ole, koska Avalla on tällöin edelleen ollut valjaat päällä, mutta sentään jo lähempänä toivottavaa käyttäytymismallia ja tuntuu, että olen päässyt taas useammin kehumaan sitä ihan oikeastakin käyttäytymisestä eli tarpeidenteosta penkalle silloin, kun päästän sen sinne jaloittelemaan. Ihan "hukkareissu" kouluttajalle ei kuitenkaan myöskään tullut. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi valjaat tuntuvat jotenkin niin oudolta käteen tajuamatta, että niihin kiinnitetty heijastin oli päässyt nousemaan lähelle valjaiden kädensijaa. Kun sitten kouluttaja huomautti asiasta ja korjasi heijastimen paikoilleen, alkoi valjastuntumakin olla taas jotenkin normaalimpi. Tämän jälkeen tuli kuitenkin selkeästi näkyviin myös syy, josta heijastimen siirtyminen johtui. Nyt kesällä Ava kulkee ajoittain todella hitaasti ja kun itse haluaisin mennä reippaasti, olen alkanut jännittää valjaskättä ja ikään kuin työntää valjaista koiraa eteenpäin. Pidemmän päälle tämä alkaa tietysti varmasti näkyä myös minun hartioissani, joten kävimme läpi muutamia tekniikoita, joilla koiraa voisi yrittää saada kulkemaan reippaammin. Ensiksi yritettiin sitä, että kävelin ihan Avan takajalkoja hipoen ja se minua väistäessään alkaisi luonnostaan edetä reippaasti. Tämä sai Avan harhautumaan vain penkan puolelle, joten seuraavaksi kokeiltiin valjaiden helistämistä sekä sivu- että pystysuunnassa. Sivusuuntainen helistely ei taas minulta luonnistunut ollenkaan, sillä en jotenkin osannut tehdä sitä käsi rentona ja niinpä olen nyt tuota pystysuuntaista helistelyä yrittänyt muistaa tehdä silloin, kun vauhti hiipuu ja muutenkin kiinnittänyt huomiota valjaskäden rentouteen. Tämäkään ei kuitenkaan aina tunnu auttavan, mutta silloin onneksi usein auttaa suullinen kannustaminen tai lopulta painokkaammalla äänellä vaatiminen. Jotenkin vaikuttaa siltä, että Ava taitaa olla vähän tylsistynyt samoihin reitteihin, sillä uusissa paikoissa vetoa saattaa edelleen tulla ihan liiaksikin.

Lentoreissu

Alkuviikosta suuntasimme Avan kanssa lentokentälle. Olen syksyllä lähdössä opiskelijavaihtoon, jonne myös Avan olisi tarkoitus lähteä mukaan ja koska sen kanssa ei koulutuksen aikana ole lennetty halusin käydä testaamassa, mitä se lentokoneessa olosta tuumaa. Opaskoiraksi koulutettavilla koirilla ei lähtökohtaisesti saa olla paukkuarkuuksia tai esimerkiksi korkean paikan pelkoa ja siksi lentäminenkin yleensä onnistuu koiran kanssa ongelmitta, mutta halusin pelata varman päälle, jottei mahdollinen koiran lentopelko tulisi ulkomaan lennolla minulle yllätyksenä. Olen jonkin verran reissannut itsekseni ennen Avaa, mutta koskaan vielä minulla ei ole ollut samalla tavalla itsenäinen olo kuin tuolla harjoitusreissulla. Toki opaskoirankin kanssa lentokentällä kulkiessa tarvitsin tietysti lentokenttähenkilökunnan apua, mutta kun Ava oli mukana, en joutunut "roikkumaan" vieraan ihmisen käsipuolessa - hän vaan kertoi, minne mennään ja minä "tulkkasin" ohjeistuksen Avalle eli annoin sopivia käskyjä. Olin jännittänyt hieman sitä, miten Ava suhtautuisi lentokoneen portaisiin, mutta ne eivät tuottaneet sille minkäänlaisia ongelmia. Pienen maanittelun jälkeen se suostui myös ottamaan lentokoneessa paikkansa paikkani viereisen vapaan penkin alta ja makasi hiljaa uskomattoman pienellä kerällä koko lennon ajan. Vasta koneen laskeutuessa se hieman säpsähti ja pyrki nousemaan istuma-asentoon, kun kone tärähti aika voimalla maahan, mutta kun komensin sitä pysymään paikallaan se totteli säikähdyksestään huolimatta hienosti. Määränpäässä lentokentällä kuljimme jälleen lentokenttävirkailijan avustuksella ja paluumatka meni myöhemmin Avalle tutummissa merkeissä pitkän matkan bussilla huristellen. Paitsi ylpeä Avan hienosta käytöksestä, olen tosi helpottunut siitä, ettei myöhempää lentämistä nyt tarvinne sen kummemmin stressata. Toivonkin, että syksyllä vaihtoonlähtöpäivän koittaessa Ava on rauhallinen oma itsensä, niin minäkin muistan ehkä olla turhaa stressaamatta kokonaan uuden asuinpaikan, vieraan kulttuurin ja opiskelukielen vaihdoksen mukanaantuomasta muutoksesta.

Takapakkia

Kuten olen aiemminkin maininnut, on täysin normaalia, että jossain vaiheessa uuden opaskoiran kanssa tulee se ns. kokeiluvaihe. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että olisimme sen Avan kanssa jo ohittaneet kevään törmäilyjen ja muiden kommellusten myötä, mutta toisin näyttää käyneen. Itse opastustaito Avalla tuntuu koko ajan kehittyvän ja se on viime päivinä mallikkaasti ohjannut minut esimerkiksi useampien katutyömaiden läpi. Toisaalta viimeisen viikon aikana Ava on jälleen tehnyt tarpeitaan keskelle jalkakäytäviä lähes päivittäin, eikä toruillani tai sillä, että olen tietoisesti yrittänyt tarjota sille entistä enemmän tilaisuuksia tehdä tarpeensa pientareelle ole ollut asiaan mitään vaikutusta. Sisälle se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole tarpeitaan ruvennut tekemään eikä muutenkaan vaikuta olevan mitään syytä epäillä, että sen toiminnan taustalla olisi joku fysiologinen syy. Ennemminkin vaikuttaa siltä, että se on vapaudesta joka kerta niin innoissaan, että yksinkertaisesti unohtaa tehdä tarpeensa ja lopulta hätä kasvaa liian suureksi, eivätkä varmasti tiedossa olevat torunikaan ole silloin riittävä syy jättää tarpeita tekemättä. Olen tilanteesta hieman hämmentynyt ja ymmälläni, sillä en koskaan voinut kuvitella, että tällaisesta asiasta voisi tulla ongelma. Koska fysiologista syytä Avan käyttäytymiseen ei todennäköisesti siis ole, olen jo muutamaan kertaan ehtinyt miettiä, eikö Ava sitten tunnekaan oloaan niin hyväksi kanssani. Ylipäätään on tullut pohdittua, mitä olen mahdollisesti tehnyt väärin, kun Ava, joka ei koulutuksen aikana ole "syyllistynyt" kuin kerran vastaavanlaiseen käyttäytymiseen on yhtäkkiä alkanut ottaa tavaksi tuollaisen jalkakäytäville kakkimisen. Asiaan on onneksi tulossa pian selvyys, sillä kouluttaja lupasi tulla lähipäivinä hakemaan Avan kävelläkseen sen kanssa. Toivon todella, että hän saisi Avan "kiinni itseteosta", jotta hän voisi mahdollisimman pikaisesti neuvoa, miten asian kanssa kannattaisi edetä. Toisaalta kouluttaja sanoi, että jos Ava tekee tarpeensa valjaissa hänen kanssaan kulkiessa on mahdollista, että hän ottaisi sen reiluksi pariksi viikoksi jatkokoulutukseen, jotta alkava tapa saataisiin kitkettyä pois. Vaikka luotan täysin siihen, että kouluttaja tietää, mikä on tulevaisuuden kannalta parasta, ajatus reilusta kahdesta viikosta ilman Avaa tuntuu kerrassaan hirveältä, vaikka miten yritän objektiivisesti ajatella, ettei se ole kovin pitkä aika. Toisaalta pelkään myös sitä, ettei ongelmaa saadakaan ratkaistuksi ja lopulta käy niin, että Ava todetaan minulle soveltumattomaksi oppaaksi. Toisaalta mitä ikinä tästä nyt seuraakaan, on minulle kaikkein tärkeintä, että voin olla varma siitä, että Ava voi hyvin.

Vastuun ottamisesta

Alkukesään on mahtunut muutama reissu ja poikkeama tutuilta reiteiltä, ja on ollut kiva seurata Avan kehitystä opaskoirana noiden tilanteiden kautta. Hiljalleen sen kyky ottaa vastuuta tuntuu paranevan, vaikka toisaalta esimerkiksi tänään, kun tapasin yhtä ystävääni ja olimme Avalle vieraassa ympäristössä, jossa se hösötti samaan tyyliin kuin ihan ensimmäisiä kertoja kotiympäristössä kulkiessamme ja päätti vielä kakata jalkakäytävälle tuli hetkeksi sellainen olo, että ollaankohan sittenkään menty juuri eteenpäin. Olen ollut vieraissa paikoissa liikkuessamme huomaavinani, että parhaiten Ava toimii, kun olemme kaksin liikenteessä. Jos kuljemme osana porukkaa, se tuntuu herkästi unohtuvan jonnekin omiin ajatuksiinsa opastuksen sijaan ja silloin tulee tietenkin virheitä. Aluksi ehkä vähän virheiden pelossakin tukeuduin näissä tilanteissa tosi paljon niihin ihmisiin, joiden kanssa kuljettiin; usein mentiin niin, että seurautin Avaa ja olin itse jonkun porukan jäsenen opastuksessa. Jokin aika sitten kuitenkin päätin, etten halua turhaa "roikkua" kenessäkään ihmisessä, kun minulla kerran on opaskoira, joka voi siitä riippumatta, ollaanko me kahdestaan vai jossain porukassa huolehtia siitä, että pysyn porukan mukana ja pääsen kulkemaan turvallista reittiä. Toki tässä vaiheessa vielä silloin, jos on kiire jonnekin menen ihmisopastukseen ja koira seuraa, mutta kuitenkin pidemmällä tähtäimellä toivoisin, että Ava oppisi tekemään töitä "täydellä teholla" myös noissa tilanteissa.

Opiskelijan oppaan arkea

Päivät ovat kuluneet huimaa vauhtia, kun olen paitsi yrittänyt lukea kevään tentteihin niin myös kirjoittanut laajahkoa kirjallista työtä. Ehkä onneksikin nyt, kun minulla on Ava, on ollut pakko käydä säännöllisesti ulkona, vaikka kyllä täytyy myöntää, että lenkit ovat olleet opiskelujen kannalta kaikkein hektisimpänä aikana vähän lyhyen läntiä. Peruslenkit "perushäiriötekijöillä" Ava selvittää jo aika rutiinilla, ja välillä tuntuu, että se alkaa jo niihin vähän kyllästyäkin. Olenkin välillä uskaltautunut ihan Avankin motivoimiseksi ilman peesaria reiteille, joita olen ennenkin kulkenut kepin kanssa, ja pian olisi tarkoitus jonkun peesarinkin kanssa ihan opetella uusia reittejä. Kokemukset tällä tavalla Avalle tuntemattomilta reiteiltä ovat olleet tosi hyviä; se ei enää hösötä ihan samalla tavalla kuin hetki sitten, mutta on kyllä selvästi innoissaan uusiin paikkoihin lähtemisestä, mikä on minusta tosi kiva juttu. Samalla olen pystynyt itse kasvattamaan luottamusta koiraan. Sen sijaan esimerkiksi tänään sain taas muistutuksen siitä, ettei Ava vielä oikein jaksa silloin keskittyä, kun tietää pääsevänsä toisen koiran kanssa irrottelemaan, kun tapasin yhtä tuttua ja Ava alkoi yhtäkkiä vetää ja nuuskia, mitä se ei nykyään juuri normaalisti tee. Kunhan vaan noitakin tilanteita tulisi paljon lisää, niin pääsisimme harjoittelemaan keskittymistä niissäkin ja Avakin ehkä ymmärtäisi, ettei hösöttäminen ole tarpeen. Viimeaikaisella "ongelmalistalla" on ollut ajoittainen tolppiin ja ihmisiin törmäyttely, jalkakäytäville tarpeiden tekeminen (vaikka jaloittelupaikkoja olen kyllä Avalle riittämiin tarjonnut) sekä Avan kynsien kuluminen. Kaksi ensimmäistä ovat onneksi olleet ajoittaisia juttuja ja menneet jo aika hyvin ohi, kun olen Avaa oikein kunnolla noissa tilanteissa torunut. Paitsi että on ylipäätään ikävää, jos koira ei tottele, niin nuo ovat vielä olleet erityisen kiusallisia ongelmia, kun ei koskaan voi tietää, millaiseen ihmiseen Ava minut törmäyttää eikä tarpeiden kerääminen jalkakäytävältä yksinkertaisesti onnistu. Kynsien kohdalla tilanne puolestaan on ollut se, että Avan kävelytyylistä johtuen pari sen kynttä tuppaavat kulumaan vähän liikaa, jolloin vaarana on, että kynnet menevät vereslihalle. Kouluttajan kanssa juteltiin, että yritämme ensin ravitsemuksen kautta korjata asiaa, mutta jos kynnet eivät ala kasvaa nopeammin, täytynee kokeilla laittaa Avalle tossut.

Vieraita tuulia haistelemassa

Jo ennen kuin sain opaskoiran, olin tiedonjanossani lukenut muun muassa opaskoirille järjestettävistä möllikisoista. Ne ovat opaskoirien leikkimieliset kilpailut, joissa koirien työskentelytaitoja testataan. Kisoissa kukin koirakko kulkee vuorollaan tuomareiden etukäteen suunnitteleman "radan", jonka pituus vaihtelee ymmärtääkseni 1-1,5 kilometrin välillä. Radalla eteen tulee muun muassa teiden ja suojateiden hakuja, portaita ja esteitä, jotka koiran pitää ilmaista pysähtymällä esteen eteen ja kiertää. Möllikisoissa on kaksi luokkaa: aloittelijat ja konkarit. Aloittelijaluokan erona konkariluokkaan on ainakin se, että koirankäyttäjän ei ole siellä pakko käyttää valoa läpipäästämättömiä silmäsuojia, eikä koirankäyttäjältä pudonneen esineen noutoa arvostella. Miksi minä sitten selvitän yhtäkkiä blogissani sitä, mitä ovat möllikisat? Siksipä tietenkin, että Avan kanssa osallistuimme juuri eilen meidän molempien ensimmäisiin möllikisoihin. Kun sain tiedon möllikisoista ajattelin heti, että olisi ehkä kiva mennä sinne Avan kanssa ihan vain siksi, että pääsisimme vaihteeksi vieraaseen ympäristöön. Epäröin kuitenkin ilmoittautua, koska sen perusteella, mitä olin möllikisoista aiemmin kuullut ja lukenut olin ymmärtänyt, että usein ihmiset eivät näin alkuvaiheessa lähde kisoihin mukaan. Suoraan sanottuna hieman taas pelkäsinkin sitä, mitä muut osallistujat tuumaisivat siitä, jos mukaan tulisi tällainen keltanokkapariskunta. Onneksi sain kuitenkin kannustusta sekä Avan kouluttajalta että kisojen järjestelystä vastanneilta henkilöiltä, sillä pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja kisapäivästä jäi todella mukava fiilis. Niinpä lähdimme sitten Avan kanssa perjantaina suoraan yliopistolta junalla Jyväskylään, jossa kisat järjestettiin. Stressasin hieman siitä, ehtisimmekö Avan kanssa varmasti junaan, mutta lopulta olimme junassa paikallamme ainakin kymmenen minuuttia ennen sen lähtöä kiitos ystävällisten ohikulkijoiden, jotka tarkastivat minulle junan lähtölaiturin ja opastivat oikean vaunun ovelle. Kun pääsimme Jyväskylään, meitä oli vastassa paikallinen peesari, joka oli ystävällisesti flunssastaan huolimatta lupautunut peesaamaan meidät lähellä asuvan ystäväni luokse, jossa olimme Avan kanssa yötä ja lauantaiaamuna sieltä kisapaikalle. Avaa selvästi jännitti kulkea vieraassa ympäristössä ja kun etsimme ystäväni asunnon lähistöstä sopivaa aamujaloittelupaikkaa, jossa voisimme Avan kanssa käydä ilman peesaria kävi vielä niin ikävästi, että pari vastaantulevaa koiraa tulivat aivan eteemme rähisemään ja Ava vähän säikähti niitä. Lauantaiaamuna selvisimme kuitenkin ongelmitta jaloittelemaan ja oli huikeaa tajuta liikkuvansa yhtä reippaasti kuin kotikulmilla itselle täysin vieraassa ympäristössä. Se oli juuri sellaista vapautta, jota näkövammaisena vähemmän on ja jota todella silloin tällöin kaipaan. Itse kisat olivat pitkälti odottelua, joka kuitenkin sujui leppoisissa merkeissä muiden osallistuien kanssa jutellessa. Oli ilo huomata, miten lämpimästi ihmiset ottivat meidät porukkaan mukaan - tuntui kuin olisimme olleet samassa porukassa ennenkin. Meidän vuoromme oli nostamani arvan perusteella viimeisenä, joten reitillä taisi olla jo aika paljon hajujälkiä, ja alkumatka menikin komentaessa Avaa lopettamaan nuuskimisen. Toki siihen vaikutti varmasti myös se, että vaikka en ennen kisasuoritusta ollut jännittänyt, niin vähän perhosia ilmaantui vatsaan siinä vaiheessa, kun tuomari tuli pyytämään meitä lähtemään reitille, ja Ava varsinaisena tunneimurina nappasi jännityksen heti minusta ja purki sen omaan tyyliinsä nuuskimalla. Pari kertaa teitä hakiessa jouduin käskemään sitä uudestaan etsimään tietä, kun se käveli risteyksen ohi, ja hienoisia vaikeuksia oli myös keskeltä korttelia etsittävien suojateiden löytämisessä. Ava oli ilmeisesti nimittäin päättänyt pelata niiden kanssa varman päälle ja yritti kääntää minut muka suojatielle jo ennen sitä. Itse ylitykset menivät kuitenkin hyvin ja kiinnitin huomiota siihen, että Ava pysähtyi melkein varmemmin suojateiden eteen kuin kotiympäristössä. Vaikka noutoa ei varsinaisesti tosiaan kai arvosteltukaan, otimme sen kuitenkin ja Ava suoriutui siitä ihan kivasti, vaikka taisikin yrittää liehitellä tuomaria viemällä pudottamani hanskan ensin hänelle. Kaiken kaikkiaan suoriuduimme tuomarin mukaan koitoksesta hyvin, vaikka Ava vetikin vähän liikaa jännityksensä takia ja kulki tien oikeassa reunassa kävellessämme kuulemma vähän liiankin lähellä reunaa. Tuntuu, että kisareissulta tarttui ainakin minulle mukaan jälleen hieman lisää luottamusta siihen, että Ava kyllä hoitaa hommansa. Uskon, että möllikisoihin osallistumalla voimme hauskanpidon lisäksi myös hyvin seurata sitä, miten yhteistyömme tässä hiljalleen kehittyy. Vaikka nautin todella tästäkin kokemuksesta ja ylipäätään jokaisesta hetkestä koiran kanssa, odotan jo mielenkiinnolla myös sitä ensimmäistä kertaa (joka toivottavasti jonain päivänä tulee), kun Avan ei enää tarvitsekaan kiirehtiä edes vieraassa ympäristössä, vaan se pystyy opastamaan siellä yhtä tasaisesti kuin tutuissakin paikoissa.

Hajatelmia

Viime viikko toistaiseksi viimeisine teatteriesityksineen oli todella kiireinen, ja kiirettä tuntuu riittävän koko loppukevääksi opintojen kanssa. Oman lisämausteensa viikkoon toi se, että jääkaapistani hajosi ilmeisesti kompressori ja olemme siksi joutuneet käymään useampaan kertaan päivässä kaupassa, mikä ei toki ole ollut pelkästään rasittava velvollisuus siinä mielessä, että samalla kauppareitti on alkanut tulla Avalle varsin tutuksi ja minäkin olen oppinut hahmottamaan, milloin se ehkä yrittää poiketa reitiltä. Muun touhun ohessa olemme ehtineet käydä Avan kanssa ensimmäistä kertaa tallilla, jossa käyn ratsastamassa vuokrahevosella sekä kyläillä vanhemmillani. Viikkoon mahtui myös käynti opiskelijaporukan kanssa excursiolla, joten Ava pääsi myös opastamaan minua ihan vieraassa paikassa. Avan opastus tuntuu edelleeeen paranevan päivä päivältä. Toki välillä tuntuu, että jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset, ja Ava näyttää aika herkästi reagoivan minun mielialoihini. Esimerkiksi kun olin yhtenä päivänä poikkeuksellisen väsynyt, Ava tuntui tekevän poikkeuksellisen paljon virheitä ja minua ne tietenkin harmittivat normaalia enemmän ja jouduin todella tsemppaamaan, että muistaisin silloin, kun se teki oikein olla riittävän kannustava. Toisaalta meillä on edelleen selvästi kokeiluhenkeä ilmassa, sillä muiden koirien ohittaminen ei edelleenkään niitä töllöttämättä ole täysin mutkatonta, vaikkakin sujuu jo ajoittain tosi hyvinkin. Kouluttaja sanoi tänään käydessään, että jos taluttimesta ja valjaista nykiminen ei noissa tilanteissa auta, niin sitten täytyy ottaa järeämmät keinot käyttöön aika pian, ettei tästä kehkeytyisi varsinaista ongelmaa ja etenkin, kun Ava ei missään vaiheessa koulutustaan ole ollut mitenkään hirveän kiinnostunut muista koirista. Lisäksi mukaan kuvioihin on ilmaantunut huomattavasti enemmän poikkeamisia reitiltä aina ajoittain, mutta niille yrityksille olen onneksi aika nopeasti pystynyt pistämään lopun, kun olen tajunnut meidän menevän väärään suuntaan. Jännä kyllä nähdä, missä vaiheessa auktoriteettikokeilut alkavat sitten taas vähentyä.

Viikon kuulumiset

Nyt, kun olen yrittänyt päästä taas opiskelun makuun ja näkövammaisteatterin esityskausi on päällä päivät tuntuvat jotenkin kummasti lipuvan vain ohi. Toisaalta arkirytmi Avan kanssa tuntuu hiljalleen löytyvän ja olen huomannut, että "pakollisesta päiväulkoilusta" on hyötyä ihan opintojenkin kannalta, sillä ulkona kävelyn jälkeen kirjastossa istuminen tuntuu taas vähän vähemmän puuduttavalta. Olen myös iloinen siitä, että nyt olen saanut ihan oikean syyn harrastaa liikuntaa myös kiireisimpinä tenttikausina hyvällä omalla tunnolla. Matkallisesti reipasta kävelyä koiran kanssa kertyy vähän päivästä riippuen noin 10-15 kilometriä.

Tällä hetkellä Avan "työpanos" tuntuu ajoittain melko ailahtelevaiselta. On hetkiä, jolloin se opastaa tosi mallikkaasti, ja sitten taas niitä hetkiä, jolloin se vie minua ihan minne sattuu. Varsinaisilta eksymisiltä on tosin vielä vältytty, mutta parissa paikassa olen kyllä kysynyt ohikulkijoilta neuvoa siitä, missä suunnassa on mitäkin, kun olemme harhautuneet reitiltä jonnekin vähän syrjään. Muut koirat aiheuttavat välillä myös keskittymisongelmia Avalle ja juuri nuo tilanteet kysyvät minulta aika paljon luonnetta ja tuntuvat ajoittain vievän myös melkoisesti voimia, sillä en ole (kuten jo jossain aiemmassa kirjoituksessa ehkä mainitsinkin) tottunut sen paremmin ihmisiä kuin eläimiäkään niin kovasti komentelemaan, mutta toisaalta tiedän, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysyä jämäkkänä ja että nämä Avan auktoriteettikokeilut tai mitä ikinä sitten ovatkaan ovat vielä todella pientä moneen muuhun koiraan verrattuna.

Kuluneen viikon ohjelmasta jonkinlaisena kohokohtana voisi mainita keskiviikkona järjestetyn Uudenmaan opaskoirakerhon kerhoillan. Minua hieman jännitti mennä mukaan, sillä pelkäsin, että paikalla olisi niin vähän ihmisiä ja että nämä tuntisivat toisensa jo niin hyvin, että jäisin vähän ulkopuoliseksi ja että tuntisin koko ajan olevani jonkinlaisen tarkkailun ja/tai arvioinnin kohteena sen suhteen, miten hyvin osaan Avaa käsitellä, mutta pelkoni osoittautuivat (onneksi) täysin turhiksi. Ihmiset olivat tosi ystävällisiä eivätkä kommentit, joita koiran työskentelyyn (ts. siihen, että Ava yritti lähteä viemään minua muiden koirien luo) liittyen sain olleet millään muotoa syyttäviä tai arvostelevia,ja aika kului lopulta suurimmaksi osaksi ulkopuolista vierailijaa kuunnellen, joka oli tullut paikalle puhumaan koiran ruokinnasta. Nyt vain mielenkiinnolla odottelen seuraavaa kerhoiltaa.

Kohti arkea

Blogin päivittäminen jäi ikävästi parin viimeisen kotipaikkakoulutuspäivän aikana, kun olin iltaisin yksinkertaisesti niin väsynyt, että kömmin Avan syötettyäni oikeastaan suoraan nukkumaan. Tämä johtui luultavasti paitsi yhtenä noista päivistä kulkemiemme reittien yhteismatkasta (noin 20 km), niin myös siitä, että Ava alkoi aiempaa voimakkaammin kokeilla auktoriteettiani, kun kouluttaja siirtyi kulkemaan kauempana perässämme, eikä esimerkiksi ylittänyt enää suojateitä samaa matkaa kanssamme. Konkreettisesti kertasimme loppuviikosta lähinnä aiemmin läpikäytyjä reittejä, tosin kävimme vielä katsomassa reitin vanhemmilleni, ja sitä minun pitäisi nyt peesarin kanssa kertailla.

Perjantaina koko kotipaikkakoulutuksen lopuksi sairaanhoitopiirin edustaja tuli tekemään Avan käyttöönottokatselmuksen (tämä ei varmaan ollut tuon tapahtuman virallinen nimi, mutta kutsun sitä tässä nyt näin, kun en muuta parempaakaan termiä keksi). Vaikka kouluttaja ei mitenkään erityisesti ollut korostanut tapahtuman merkitystä, jännitti minua silti hieman se, mitä sairaanhoitopiirin edustaja Avasta sanoisi ja saisinko sen opastamaan nätisti. Aluksi Ava jäkittikin reitillä aika paljon ja jouduin välillä sekä helisyttämään hieman valjaita että nyppäisemään taluttimesta, ettei se olisi jäänyt vain nuuskimaan tai tuijotellut taaksepäin varmistaakseen, että kouluttaja oli tulossa kohti. Reitille sattui kuitenkin (onneksi) myös niitä hyviä pätkiä, jolloin Ava opasti niin hienosti kuin se keskittyessään osaa. Kävelyn jälkeen allekirjoitin koiran käyttöönottosopimuksen ja rupattelin vielä hetken kouluttajan kanssa ennen kuin hän lähti kotimatkalle ja minä rupesin pakkaamaan erästä viikonlopputapahtumaa varten, jonne Avan kanssa lähdimme.

Arjen aloittaminen koiran kanssa hieman jännittää, mutta eihän se auta kuin lähteä yliopistolle yhdessä. Tiedän, että koirakin oppii koko ajan virheistään ja että niitä ei oikeastaan voi välttää ja että ennemmin tai myöhemmin eksymme jonnekin, mutta silti tavallaan jännitän noita tilanteita. Esimerkiksi nyt aamulla olimme menossa kauppaan, kun Ava ei pysähtynytkään sellaiseen kohtaan, josta meidän olisi pitänyt kääntyä kaupalle päin, vaan jatkoi jonkin matkaa eteenpäin. Tajusin, ettemme voi olla oikealla reitillä ja komensinkin sen takaisin päin, ja löysimme lopulta hyvin perille. Siitä huolimatta minulle ehti jo tulla pelko siitä, mitä tapahtuisi, jos emme pääsisikään perille ja Ava onnistuisi kiemurtelemaan sillä tavalla, etten enää itsekään olisi ollenkaan kartalla siitä, minne päin pitäisi mennä. Toisaalta tämäkin kokemus oli opettavainen siinä mielessä, että kun antaa vain koiralle tilaisuuden korjata virheensä ja etenkin jos ollaan sille tutulla reitillä, niin kyllä siihen silloin voi ja kannattaa luottaa.

Kotipaikkakoulutus

Aloitimme kotipaikkakoulutuksen aiemmin sovitusta poiketen jo eilen, kun kouluttaja sattui olemaan jo silloin kotikulmillani. Tämän viikon aikana olisi siis tarkoitus ottaa haltuun minulle kaikkein tärkeimmät reitit, jotta pääsen aloittamaan arkielämän koiran kanssa mahdollisimman täydellä teholla. Eilen opeteltavia reittejä suunnitellessa jouduin aika tiukan paikan eteen, kun piti miettiä, mitkä reitit todella ovat niitä, joita kaikkein eniten tarvitsen. Arkeni on nimittäin niin täynnä toimintaa ja minun tulee kuljettua varsin säännöllisesti niin monenlaisissa paikoissa, ettei koira millään pysty omaksumaan kaikkia niitä reittejä kertarysäyksellä.

Eilen aloitimme sillä, että kävimme läpi lenkkireitin, jota olemme Avan kanssa kulkeneet. Kysyessäni kouluttajalta, miltä menomme oli näyttänyt sain kuulla, että olemme hänen mielestään päässeet hyvään alkuun, mikä ilahdutti. Myöhemmin iltapäivällä, kun koira oli juuri ehtinyt kuivahtaa kurapesun jäljiltä lähdimme käymään lähikaupassani. Kauppaan suunnistimme myös tänä aamuna ennen kuin lähdimme yliopistolle ihmettelemään ihmisvilinää.

Yliopistolla kulkiessa opaskoiran hyödyt tulivat ehkä selkeimmin esiin. Koiran kanssa kulkeminen tuntui jo nyt paljon jouhevammalta kuin kepin kanssa, vaikka Ava ei suurimmaksi osaksi tiennyt ennalta määränpäätämme. Täytyy sanoa, että olin todella vaikuttunut siitä, miten se vieraasta ympäristöstä välittämättä haki pyynnöstäni ovia, portaita ja hissejä. Maltan tuskin odottaa, millaista menomme on sitten, kun oikeasti alamme olla hioutuneet koirakoksi, sillä nythän yhteistyömme on vielä kovin lapsen kengissä. On myös jännää seurata sitä, miten Avakin alkaa jossain vaiheessa tottua ympäristöön, jossa kuljemme. Toistaiseksihan sillä riittää kyllä yliopistolla pällisteltävää vaikka millä mitalla. Koiralla on jatkossa luultavasti huonoina päivinäkin opiskelumotivaatiota lisäävä vaikutus, jos se lähtee joka kerta esimerkiksi kirjastoon yhtä innokkaasti kuin tänään, sillä ainakaan minä en kovin kauaa jaksa olla tylsistynyt, jos olen iloisessa seurassa. Aika näyttää, tuleeko siitä myös yliopistopiireissä jonkinlainen jäänmurtaja minun ja kanssaopiskelijoideni välille, sillä näin tuntuu ainakin jossain määrin jo kotikulmilla käyneen.

Kyläilyä

Eilen menimme Avan kanssa ensimmäistä kertaa jonnekin muualle taksilla kuin teatteritreeneihin, kun kävimme tervehtimässä isovanhempiani. Avaa voisi sanoa jonkinlaiseksi autohulluksi, joten matkustaminen taksilla sen kanssa ei teetä ongelmia, pikemminkin saa olla tarkkana, ettei se lähde ihan kauheasti kiskomaan, kun tajuaa, että pääsee reissuun. Nätisti se kuitenkin aina malttaa odottaa lupaani hypätä auton takatilaan, jossa koiran on kouluttajan mukaan turvallisinta matkustaa. Etupenkille (siis etupenkin jalkatilaan, penkkihän ei tietenkään mikään koiran paikka ole) sitä ei pidä ottaa, sillä turvatyynyt ovat koiralle hengenvaarallisia. Tästä on kuitenkin sellainen (muille ehkä itsestäänselväkin) poikkeus, että jos käytössä ei ole farmaria tai tila-autoa, niin koira tulee etupenkin jalkatilaan. Opin tämän vähän kantapään kautta eilen, kun oltiin tulossa kylästä takaisin ja taksikeskuksesta oli minulle laitettu ihan tavallinen taksi, vaikka olin sanonut, että minulla on opaskoira ja heidän silloin periaatteessa kai pitäisi automaattisesti laittaa hakuun farmari. Tästä huolimatta sanoin kuljettajalle, että koiran pitäisi mennä taakse, mutta hän järkevänä totesi, etteihän koiraa voi takakonttiin laittaa. Emmin ja sanoin hänelle, että minulle oli sanottu, että koira matkustaa aina takana, mutta hän onneksi piti päänsä ja menimme sitten tosiaan koiran kanssa etupenkille. En tiedä, missä pussissa olen kasvanut, mutta en ole jotenkin tajunnut, että takakontti on tosiaan suljettu tila, ja siksi ihmettelin mielessäni, miksei koiraa muka voinut sinne laittaa. Kuljettaja puolestaan ihmetteli tietenkin sitä, miten olin saanut tuollaisia neuvoja. Matkan jälkeen soitin sitten kouluttajalle ja kysyin, missä Avan olisi pitänyt tuolllaisessa autossa olla ja selvisi, että kuljettaja oli tosiaan neuvonut ihan oikein. Myöhemmin erään sukulaiseni kanssa jutellessa asian todellinen syy valkeni myös minulle, kun hän sattui mainitsemaan, että takakonttihan on tosiaan kuin arkku, jonka kansi laitetaan kiinni. Kyllä tunsin itseni siinä kohtaa tyhmäksi, mutta toisaalta väärinkäsityksestä tulee ehkä edes jollain tavalla ymmärrettävämpi, kun ottaa huomioon sen, että olen ollut näkövammainen koko ikäni ja meidän perhe on aina ollut sen verran iso, ettei meillä varmaan ole ollut takakontillista autoa kuin ehkä joskus silloin kun olin ihan pieni. Silti en voi vieläkään ymmärtää, miten olen voinut elää tämän ikäiseksi muka tietämättä tuollaista asiaa ja mietityttää, mitä muita itsestäänselvyyksiä minulta on mennyt ohi.

Kyläilyreissu oli muuten kaikin puolin mukava ja isovanhempani tuntuivat tarkasti seuraavan Avan touhuja tai lähinnä sitä, minkälaisissa asennoissa se milloinkin nukkui. Oli jännä taas huomata, miten se ei yleisesti ottaen oikeastaan vieraista ihmisistä välitä; jouduin ihan viemään sen isoisäni rapsutettavaksi ja sittenkin se lähinnä vain yritti peruuttaa, kun isoisä rapsutti sitä. Toisaalta joidenkin ihmisten kanssa se saattaa heti alusta alkaen olla aika riehakaskin, mutta nämä ihmiset ovat ainakin toistaiseksi olleet koiranomistajia, joten en osaa sanoa, onko se se koiranhaju vai se ihminen, mikä saa Avan silloin "villiintymään". Kaikesta huolimatta nyt, kun kouluttaja ei ole koko ajan kanssamme tuntuu, että minä olen Avalle selvästi numero yksi, mikä on tietysti mukava tunne.

Olemme nyt muutaman kerran kulkeneet lenkillä kahdestaan ja Ava jo selvästi osaa reitin. Välillä se kuitenkin lähtee seikkailemaan keskelle tietä ja sitä saa komentaa pysymään tien reunassa, jotta kulkeminen olisi turvallista ja minun olisi helpompi hahmottaa, missä kohtaa reittiä olemme menossa. Myös osan risteyksistä Ava unohtaa vielä välillä näyttää minulle, mutta yleensä minun ei tarvitse kuin ottaa risteyskohta kerran uusiksi, niin se tekee taas oikein. Hammastelun kitkeminen, josta kirjoitin aiemmin tällä viikolla on puolestaan onnistunut hyvin, ja nyt Ava malttaa yleensä myös kiihtyessään pitää suunsa kiinni (tai ainakaan se ei missään nimessä koske hampaillaan minuun). Tällä hetkellä en voi olla muuta kuin tosi tyytyväinen siihen, miten hyvin yhteistyömme on lähtenyt kehittymään.