lauantai 30. maaliskuuta 2013

Kyläilyä


Eilen menimme Avan kanssa ensimmäistä kertaa jonnekin muualle taksilla kuin teatteritreeneihin, kun kävimme tervehtimässä isovanhempiani. Avaa voisi sanoa jonkinlaiseksi autohulluksi, joten matkustaminen taksilla sen kanssa ei teetä ongelmia, pikemminkin saa olla tarkkana, ettei se lähde ihan kauheasti kiskomaan, kun tajuaa, että pääsee reissuun. Nätisti se kuitenkin aina malttaa odottaa lupaani hypätä auton takatilaan, jossa koiran on kouluttajan mukaan turvallisinta matkustaa. Etupenkille (siis etupenkin jalkatilaan, penkkihän ei tietenkään mikään koiran paikka ole) sitä ei pidä ottaa, sillä turvatyynyt ovat koiralle hengenvaarallisia. Tästä on kuitenkin sellainen (muille ehkä itsestäänselväkin) poikkeus, että jos käytössä ei ole farmaria tai tila-autoa, niin koira tulee etupenkin jalkatilaan. Opin tämän vähän kantapään kautta eilen, kun oltiin tulossa kylästä takaisin ja taksikeskuksesta oli minulle laitettu ihan tavallinen taksi, vaikka olin sanonut, että minulla on opaskoira ja heidän silloin periaatteessa kai pitäisi automaattisesti laittaa hakuun farmari. Tästä huolimatta sanoin kuljettajalle, että koiran pitäisi mennä taakse, mutta hän järkevänä totesi, etteihän koiraa voi takakonttiin laittaa. Emmin ja sanoin hänelle, että minulle oli sanottu, että koira matkustaa aina takana, mutta hän onneksi piti päänsä ja menimme sitten tosiaan koiran kanssa etupenkille. En tiedä, missä pussissa olen kasvanut, mutta en ole jotenkin tajunnut, että takakontti on tosiaan suljettu tila, ja siksi ihmettelin mielessäni, miksei koiraa muka voinut sinne laittaa. Kuljettaja puolestaan ihmetteli tietenkin sitä, miten olin saanut tuollaisia neuvoja. Matkan jälkeen soitin sitten kouluttajalle ja kysyin, missä Avan olisi pitänyt tuolllaisessa autossa olla ja selvisi, että kuljettaja oli tosiaan neuvonut ihan oikein. Myöhemmin erään sukulaiseni kanssa jutellessa asian todellinen syy valkeni myös minulle, kun hän sattui mainitsemaan, että takakonttihan on tosiaan kuin arkku, jonka kansi laitetaan kiinni. Kyllä tunsin itseni siinä kohtaa tyhmäksi, mutta toisaalta väärinkäsityksestä tulee ehkä edes jollain tavalla ymmärrettävämpi, kun ottaa huomioon sen, että olen ollut näkövammainen koko ikäni ja meidän perhe on aina ollut sen verran iso, ettei meillä varmaan ole ollut takakontillista autoa kuin ehkä joskus silloin kun olin ihan pieni. Silti en voi vieläkään ymmärtää, miten olen voinut elää tämän ikäiseksi muka tietämättä tuollaista asiaa ja mietityttää, mitä muita itsestäänselvyyksiä minulta on mennyt ohi.

Kyläilyreissu oli muuten kaikin puolin mukava ja isovanhempani tuntuivat tarkasti seuraavan Avan touhuja tai lähinnä sitä, minkälaisissa asennoissa se milloinkin nukkui. Oli jännä taas huomata, miten se ei yleisesti ottaen oikeastaan vieraista ihmisistä välitä; jouduin ihan viemään sen isoisäni rapsutettavaksi ja sittenkin se lähinnä vain yritti peruuttaa, kun isoisä rapsutti sitä. Toisaalta joidenkin ihmisten kanssa se saattaa heti alusta alkaen olla aika riehakaskin, mutta nämä ihmiset ovat ainakin toistaiseksi olleet koiranomistajia, joten en osaa sanoa, onko se se koiranhaju vai se ihminen, mikä saa Avan silloin "villiintymään". Kaikesta huolimatta nyt, kun kouluttaja ei ole koko ajan kanssamme tuntuu, että minä olen Avalle selvästi numero yksi, mikä on tietysti mukava tunne.

Olemme nyt muutaman kerran kulkeneet lenkillä kahdestaan ja Ava jo selvästi osaa reitin. Välillä se kuitenkin lähtee seikkailemaan keskelle tietä ja sitä saa komentaa pysymään tien reunassa, jotta kulkeminen olisi turvallista ja minun olisi helpompi hahmottaa, missä kohtaa reittiä olemme menossa. Myös osan risteyksistä Ava unohtaa vielä välillä näyttää minulle, mutta yleensä minun ei tarvitse kuin ottaa risteyskohta kerran uusiksi, niin se tekee taas oikein. Hammastelun kitkeminen, josta kirjoitin aiemmin tällä viikolla on puolestaan onnistunut hyvin, ja nyt Ava malttaa yleensä myös kiihtyessään pitää suunsa kiinni (tai ainakaan se ei missään nimessä koske hampaillaan minuun). Tällä hetkellä en voi olla muuta kuin tosi tyytyväinen siihen, miten hyvin yhteistyömme on lähtenyt kehittymään.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Peesausta, teatteritreenit ja ensimmäinen itsenäinen lenkki


 Eilinen päivä venähti teatteritreenien takia niin pitkäksi, että kun Avan kanssa pääsimme iltajaloittelulta kotiin, kellahdimme molemmat aika pikaisesti nukkumaan. Aamulla olimme käyneet peesatusti jälleen lenkillä, ja kun peesarina oli tällä kertaa eräs tuttu koiranomistaja, sain myös muutamia hyviä vinkkejä koiran käsittelyyn, ennen muuta pentuhammasteluun, jota Avalla vielä on jonkin verran. Kun kouluttajan kanssa ei tästä asiasta oltu erityisemmin keskusteltu ja Ava ei mitenkään kovakouraisesti ole hammastellut, en ole jotenkin vaan tajunnut sitä siltä pahemmin yrittää karsia, vaikka ärsyttävä tapahan se on. Peesari kuitenkin muistutti minua siitä, että vahinkojahan voi aina sattua (ja toisaalta enhän minä halua, että Ava käy vieraita hammastelemassa) ja neuvoi kitkemään tavan mahdollisimman nopeasti nostamalla koiran alaleuasta suun kiinni aina, kun se alkaa hammastella. Olenkin nyt muutaman kerran (eli aina, kun Ava on hamunnut kättäni) näin tehnyt, eikä hammastelua oikeastaan enää ole. Toisaalta varsinaisesta peesauksesta tämä peesari itsekin totesi, että se taitaisi olla helpompaa, jos ei hän olisi niin koiraihminen, koska helposti sitä tekisi mieli itse käskyttää. Tein kuitenkin hänellekin hyvin selväksi, että käskyt koiralle tulevat aina minulta ja toivon, että hän vain kulkee perässä ja kertoo, mitä koira tekee. Se on varmaan juuri koiraihmisille aika tylsää, mutta äärimmäisen tärkeä apu minulle etenkin näin alkuvaiheessa.

Illalla oli vuorossa teatteritreenit, jotka menivät tilanteen huomioon ottaen minusta Avan osalta ihan hyvin. Pari kertaa se livisti paikalta, johon olin sen käskenyt jäädä odottamaan "pelastamaan" erinäisiä ihmisiä, mutta sitten se tottui menoon. Ava otti myös selvästi kaverikseen treeneissä mukana olevan toisen opaskoiran, jonka käyttäjän kanssa kävimme treenipaikkaa lähellä olevassa opaskoira-aitauksessa jaloittelemassa ennen treenien alkua, että koirat saisivat tutustua rauhassa toisiinsa.

Pitkien treenien jälkeen kävimme kotimaisemissa vielä iltajaloittelulla, jossa jouduin ensimmäisen kerran vastakkain kysymyksen kanssa siitä, etten näe koirani jätöksiä. Ava ei ollut tehnyt aamupäivällä kakkoja, ja aitauksessakin ne olivat niin tiiviisti leikkineet sen toisen opaskoiran kanssa, etten uskonut sen tehneen niitä sielläkään, joten olin vähän huolissani ja halusin olla varma, että se tekisi kakat ennen sisälle menoa. Se pyörikin penkalla lupaavasti, enkä ainakaan kuullut, että se olisi pissannut, mutta olin varma, että kyykyssä se kävi. Ohi ajoi kuitenkin juuri silloin niin paljon autoja, etten ihan luottanut siihen, mitä kuulin. Niinpä lopulta pysäytin yhden pahaa-aavistamattoman ohikulkijan ja tiedustelin anteeksipyynnön kera ja hieman nolonakin, mahtoiko hän nähdä, oliko koirani ehkä tehnyt juuri kakat. Sain myöntävän vastauksen (eikä äänessä onneksi ollut suurempaa huvittuneisuutta kysymyksestäni) ja suuntasimme kotiin nukkumaan minun mieleni huomattavasti kevyempänä.

Olin ajatellut, etten ehkä ihan vielä uskaltaisi lähteä Avan kanssa ihan kahdestaan lenkille, vaikka se etenkin eilisaamuna oli opastanut jo varsin mukavasti. Ensimmäinen ajatus yherätessäni nyt aamulla oli kuitenkin jostain syystä se, että yrittänyttä ei laiteta, kun kyse kerran on kuitenkin lähinnä minun luottamuksestani Avaan. Yön aikana tullut päätös taisi lopulta olla ihan oikea, sillä etenkin alkumatkasta ja reitin loppu puolella Ava opasti äärimmäisen mallikkaasti ja veto oli juuri sopivan pehmeä. Parista risteyksestä menimme iloisesti ohi, mutta sitten vain palattiin takaisin päin ja otettiin hidastetusti uudestaan, ja kyllä nekin risteykset alkoivat siitä löytyä. Suojateiden eteen Ava pysähtyi kyllä hienosti, vaikka minun oli välillä vaikea arvioida, mahdoimmeko olla kuitenkin joissain kohdissa hieman liian kaukana. Parempi kuitenkin ehkä liian kaukana kuin liian lähellä.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Uusi alku


Päivä on ollut aika rankka niin Avalle kuin minullekin. Vaikka aamupäivällä ei enää käyty harjoituslenkillä, vaan päästimme koirat vaan peuhaamaan keskenään ja pakkasimme ja lähdimme, oli iltapäivän junamatka kotimaisemiin ja ensimmäinen lenkki kotiympäristössä ehkä tuplasti rankempi kokemus kuin joku treenilenkki. Toisaalta Ava on nyt sille vieraassa ympäristössä, toisaalta minulla on todellakin nyt vastuu siitä, mitä se touhuaa. Nyt illalla tulikin jo soitettua kouluttajalle neuvojen perässä, kun Ava ei treenilenkillä millään malttanutkaan näyttää risteyksiä, enkä ollut ihan varma, olinko yrittänyt ratkaista ongelmaa oikealla tavalla, kun olin hidastanut ennen varsinaista risteyskohtaa ja odottanut, että koira äkkäisi sen. Sain onneksi puhelun aikana vahvistuksen, että näin juuri pitäisi toimia ja olla vaan kärsivällinen.

Tuntui kyllä todella oudolta tallustella tutuissa maisemissa koira vierellä ja edetä huomattavasti reippaammin kuin ennen. Oli hauska huomata, miten moni kiinnitti opaskoiraan huomiota ja kuinka esimerkiksi vanhemmat opastivat lapsiaan, ettei koiraan saisi mennä koskemaan, koska se on töissä. Saa nyt sitten nähdä, kuinka nopeasti kotiudumme ja Ava oppii kulkemaan uusia reittejä.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Viimeisen päivän tunnelmia



Viimeinen varsinainen kurssipäivä on ollut periaatteessa samanlainen kuin aiemmatkin arkipäivät, mutta ilmassa on selvästi ollut jonkinlaista odotuksen tuntua. Aamulla kiersimme vähän erilaisen kaupunkilenkin, iltapäivällä puolestaan kävimme jälleen ruokakaupassa harjoittelemassa ja kouluttaja selvitti koiran "käyttösääntöjä", jotka sitten allekirjoitin.

Tästä päivästä parhaiten mieleen jäi ehkä yksi pieni sattumus aamupäivän lenkiltä. Kuljimme lenkin loppupuolella kohdasta, josta emme ennen olleet kulkeneet ja jossa oli suojatie. Koska kouluttaja ei maininnut suojatiestä etukäteen ja Avan keskittymiskyky oli ajoittain hieman heikko, luulin sen vain hidastelevan, kun se pysähtyi oikeaoppisesti suojatien eteen ja käskin sitä jatkamaan eteenpäin, minkä se tietysti kuuliaisesti tekikin varmaan ajatellen, että mennään sitten yli. Huomasin mokani saman tien, kun putosin jalkakäytävältä hieman alaspäin suojatielle. Koiraahan ei siinä kohtaa auttanut torua, ja palasimmekin sitten vain kouluttajan opastuksessa takaisin suojatien reunaan ja kehuin Avaa oikein vuolaasti. Tätä risteystä seuraavissa, reitin parissa viimeisessä risteyksessä se päättikin sitten ilmeisesti pelata varman päälle, ja kääntyi ennen suojatietä selvästi eteeni kuin sanoakseen, että "älä nyt hyvä ihminen sinne pysähtymättä säntää.". Kouluttaja sanoi, että tuo on hyvä merkki, sillä Avan tyyppiset koirat toimivat noin kuulemma yleensä siksi, että ovat oikeasti huolissaan. Kehuinkin Avaa myös tuosta kovasti ja olin myös tosi iloinen siitä, että se toimi noin, sillä nyt minulle ei ainakaan jäänyt epäselväksi, oliko kyse vain vitkastelusta vai todellisesta opastamisesta.

Iltapäivän kauppareissu meni minusta myös ihan hyvin, vaikka Avasta selvästi näkyi, että väsymys alkoi painaa. Kaupassa se kuitenkin malttoi pitää hermonsa hyvin kurissa, eikä yhtään lähtenyt nuuskimaan. Taisin saada sen hieman hämmentymään reissulla, kun otin sen eräässä sellaisessa kohdassa oikeaan käteen opastamaan, jossa se on yleeensä ollut vasemmassa kädessäni ja se joutui suojatielle päästäkseen kääntymään jalkojeni editse. Jouduimme ottamaan kohdan aika monta kertaa uusiksi, että se uskalsi toimia oikein, mutta lopulta selvisimme siitäkin suojatiestä tämä koulutuksen vaihe huomioon ottaen ihan hyvin.

Kouluttaja summasi kurssimme siten, että olemme koko ajan edistyneet ja Ava kuuntelee minua jo huomattavasti paremmin ja nuuskii vähemmän kuin kurssin alussa. Oli mukava saada tällaista palautetta, sillä vaikka olen toki itsekin huomannut osittain edistyksemme, niin tuntuu jotenkin varmemmalta kuulla se ammatti-ihmisen suusta. Tuollainen palaute luo myös jonkinlaista uskoa siihen, että kouluttaja pitää meitä kehityskelpoisena parivaljakkona, mikä rohkaisee erityisesti tässä tilanteessa, kun pitäisi uskaltaa mennä koiran kanssa kotiympyröihin ja lähteä vain sielläkin sille ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle lenkille.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Veto kuin unelma


Eiliseltä päivältä jäi kirjoittamiset vähiin, kun sairastuin yllättäen iltapäivästä vatsatautiin. Onneksi tauti oli varsin pikainen, ja tänään on ollut jo huomattavasti parempi olo. Avakin oli viime yön kouluttajan hoteissa, että minä sain rauhassa sairastaa. Tulipahan siinä samalla mietittyä taas sitäkin puolta, että sitten, kun olemme kahdestaan, on koira hoidettava, olipa sitten itse missä kunnossa tahansa. Jännää oli myös huomata, että vaikka edelleen välillä yllätyn siitä, että koira on vierelläni, niin äkkiä siihen on myös jollain tavalla kiintynyt. Myös Ava tuntuu ottaneen minut jollain tavalla omakseen ainakin siitä hepulista päätellen, jonka se sai, kun kouluttaja toi sen aamulla takaisin luokseni.

Siitäkin huolimatta, että eilisen ilta- ja tämän päivän aamujaloittelu jäivät minun osaltani väliin tuntuu, että olemme kehittyneet tässä parin päivän aikana ihan hirmuisesti. Eilisen lenkeillä haistelua oli jo Avalla paljon vähemmän kuin ennen ja tänään se malttoi myös melko hyvin kaupungilla keskittyä, vaikka Avan kasvattaja oli mukana seuraamassa koulutusta. Jouduimme tosin muutamia suojateitä ja yhden oven haun uusimaan, mutta pian Ava taas muisti "palata ruotuun". Aivan lenkin alkupuolella tuli eteen myös yllättävä tilanne, kun Ava alkoi yhtäkkiä kauheasti hidastella, eikä olisi halunnut kulkea eteenpäin. Syy pelokkaaseen vitkasteluun oli ilmeisesti ilmavirran mukana heiluva pressu, joka oli siihen kohtaan eilisen jälkeen ilmestynyt. Jouduimme käydä taluttimessa sitä pällistelemässä, että Ava uskalsi jatkaa matkaa. Takaisin päin se jo sitten tulikin ihan niin kuin paikassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Kaikista pikku mokista huolimatta reissusta jäi siinä mielessä hyvä fiilis, että Avan veto oli lähes koko matkan kuin unelma; ei liian kova, mutta kuitenkin sellainen, ettei minulla ollut epäilystä siitä, mihin suuntaan se oli menossa.

Päivällisreissu kouluttajan kotiin oli myös oikein onnistunut ja mukava. Avakin taisi nauttia reissusta aika paljon, kun se sai peuhata koirakaverien kanssa. Ennen kurssipaikkaan lähtöä se pääsi/joutui vielä käymään pesulla, sillä sen karvanlähtö alkaa olla niin loppuvaiheessa, että kouluttajan mukaan se oli hyvä pestä, että viimeisetkin karvat irtoaisivat. Urhoollisesti se seisoi pestävänä, vaikkei selvästikään hirveästi tykännyt koko hommasta. Ikään kuin pienenä ilkikurisena kostona se sitten päättikin tulla ihan eteeni ravistelemaan turkkiaan niin, että sain housuni märiksi.

Huomenna onkin sitten viimeinen varsinainen kurssipäivä, sillä tiistai kuluu lähinnä kotiinlähtövalmisteluissa. Hieman kyllä jännittää, miten Ava mahtaa kotiutua uuteen ympäristöön ja minkälaiset seikkailut meitä odottavat. Onneksi sain jo hyvissä ajoin ennen kurssia sovittua parin tutun kanssa, että he voivat parin ensimmäisen päivän aikana kulkea peesaamassa lenkkireitillä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että he kulkevat perässäni kertomassa, mitä koira puuhailee ja katsomassa, ettei se pääse minua ihan heti eksyttämään. Tästäkin huolimatta muutos tietysti mietityttää ja olen siksi hyvin iloinen siitä, että meidän ei tarvitse kuin viikko pärjäillä keskenämme ennen kotipaikkakoulutusta.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Lopussa kiitos seisoo


Päivän "ihmetyksen aiheena" on ollut se, miten Ava on alkanut oikeasti tehdä huomattavasti aiempaa enemmän pyynnöstäni asioita ja opastaa koko ajan yhä paremmin. Kun ajattelen sitä, miten erilaista meno oli silloin ensimmäisenä kurssipäivänä, tuntuu muutos ihan valtavalta. Vaikka tie todella toimivaksi koirakoksi on vielä pitkä alan hiljalleen uskoa, että meillä on ainakin kaikki onnistumisen mahdollisuudet.

Mitä sitten tarkoitan sanoessani, että Ava on opastanut nyt paremmin? "Tietenkin" sitä, että se malttaa paremmin pysähtyä suojateiden ja portaiden eteen ja osoittaa minulle mahdolliset risteykset. Tarkoitan kuitenkin myös sitä, että se kulkiessamme selvästi miettii, mistä mahdumme menemään ja tekee useinmiten ihan oikeita ratkaisuja. Esimerkiksi tänään kaupunkilenkin loppuosuudella, jolla sen piti opastaa minut erään vaatekaupan läpi ja kauppakeskuksen parkkihalliin Ava pysähtyi yhtäkkiä selvästi jonkin esteen eteen ja alkoi katsella ympärilleen ikään kuin pähkäillen, mistä pääsisimme esteen parhaiten kiertämään. Hetken mietittyään se teki päätöksensä ja veti minut määrätietoisesti mukanaan sivuun ja jatkoi tavalliseen tapaan reittiä eteenpäin. Kouluttajalta selvisi, että edessä ollut este oli jonkinlainen remontista kertova lapputeline, ja että olimme todella pysähtyneet aivan sen eteen niin, että kouluttaja oli jo ehtinyt miettiä, mahtaisiko Ava kaataa koko telineen.

Näin opastuksen makuun päästyämme harjoittelimme iltapäivän lenkillä sitä, että Avan pitää todellakin opastaa minua riippumatta siitä, missä kouluttaja on. Minun piti pyytää sitä etsimään eräs suojatie ensin niin, että kouluttaja käveli normaalisti perässämme, sitten kouluttajan seistessä jalkakäytävällä sellaisessa kohdassa, että Ava hänen luo mennessään kävelisi suojatien ohi ja lopuksi taas kouluttajan kulkiessa perässä. Suojatien löytäminen tuotti muutenkin Avalle vaikeuksia, mutta kun kouluttaja vielä meni seisomaan "väärään paikkaan", hommasta tuli entistä haastavampaa ja Ava ei ensin meinannutkaan millään hakea suojatietä, vaan kun pysäytin sen aivan kouluttajan lähelle, se yritti hyppiä, ulisi kärsimättömänä eikä millään olisi halunnut kääntyä oikeaan suuntaan. Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin ja lopulta se löysi suojatien ja toinen otto meni jo huomattavasti paremmin. Kouluttaja sanoi, että harjoitus vahvistaisi ylipäätäänkin sitä, että Ava ottaisi käskyni vakavissaan. Lenkin jälkeen tekemiemme etsintä-harjoitusten perusteella kouluttajan sanaan oli helppo uskoa; vinkulelu ja hanska löytyivät nyt huomattavasti nopeammin ja Ava malttoi myös pitää niitä suussaan, kunnes otin ne siltä.

Viikonlopusta on tulossa viime viikonloppua toimintarikkaampi, sillä nyt kurssin kääntyessä loppua kohti kaikki harjoitteluaika täytyy käyttää hyödyksi. Odotan mielenkiinnolla huomisaamun kaupunkilenkkiä, kun pääsemme ensimmäistä kertaa ehkä pieneen ihmisvilinään. Sunnuntaina on myös tiedossa jännä päivä, sillä vietämme koirien "valmistujaisjuhlia" ja mukana menossa on myös Avan kasvattaja.