Vieraita tuulia haistelemassa

Jo ennen kuin sain opaskoiran, olin tiedonjanossani lukenut muun muassa opaskoirille järjestettävistä möllikisoista. Ne ovat opaskoirien leikkimieliset kilpailut, joissa koirien työskentelytaitoja testataan. Kisoissa kukin koirakko kulkee vuorollaan tuomareiden etukäteen suunnitteleman "radan", jonka pituus vaihtelee ymmärtääkseni 1-1,5 kilometrin välillä. Radalla eteen tulee muun muassa teiden ja suojateiden hakuja, portaita ja esteitä, jotka koiran pitää ilmaista pysähtymällä esteen eteen ja kiertää. Möllikisoissa on kaksi luokkaa: aloittelijat ja konkarit. Aloittelijaluokan erona konkariluokkaan on ainakin se, että koirankäyttäjän ei ole siellä pakko käyttää valoa läpipäästämättömiä silmäsuojia, eikä koirankäyttäjältä pudonneen esineen noutoa arvostella. Miksi minä sitten selvitän yhtäkkiä blogissani sitä, mitä ovat möllikisat? Siksipä tietenkin, että Avan kanssa osallistuimme juuri eilen meidän molempien ensimmäisiin möllikisoihin. Kun sain tiedon möllikisoista ajattelin heti, että olisi ehkä kiva mennä sinne Avan kanssa ihan vain siksi, että pääsisimme vaihteeksi vieraaseen ympäristöön. Epäröin kuitenkin ilmoittautua, koska sen perusteella, mitä olin möllikisoista aiemmin kuullut ja lukenut olin ymmärtänyt, että usein ihmiset eivät näin alkuvaiheessa lähde kisoihin mukaan. Suoraan sanottuna hieman taas pelkäsinkin sitä, mitä muut osallistujat tuumaisivat siitä, jos mukaan tulisi tällainen keltanokkapariskunta. Onneksi sain kuitenkin kannustusta sekä Avan kouluttajalta että kisojen järjestelystä vastanneilta henkilöiltä, sillä pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja kisapäivästä jäi todella mukava fiilis. Niinpä lähdimme sitten Avan kanssa perjantaina suoraan yliopistolta junalla Jyväskylään, jossa kisat järjestettiin. Stressasin hieman siitä, ehtisimmekö Avan kanssa varmasti junaan, mutta lopulta olimme junassa paikallamme ainakin kymmenen minuuttia ennen sen lähtöä kiitos ystävällisten ohikulkijoiden, jotka tarkastivat minulle junan lähtölaiturin ja opastivat oikean vaunun ovelle. Kun pääsimme Jyväskylään, meitä oli vastassa paikallinen peesari, joka oli ystävällisesti flunssastaan huolimatta lupautunut peesaamaan meidät lähellä asuvan ystäväni luokse, jossa olimme Avan kanssa yötä ja lauantaiaamuna sieltä kisapaikalle. Avaa selvästi jännitti kulkea vieraassa ympäristössä ja kun etsimme ystäväni asunnon lähistöstä sopivaa aamujaloittelupaikkaa, jossa voisimme Avan kanssa käydä ilman peesaria kävi vielä niin ikävästi, että pari vastaantulevaa koiraa tulivat aivan eteemme rähisemään ja Ava vähän säikähti niitä. Lauantaiaamuna selvisimme kuitenkin ongelmitta jaloittelemaan ja oli huikeaa tajuta liikkuvansa yhtä reippaasti kuin kotikulmilla itselle täysin vieraassa ympäristössä. Se oli juuri sellaista vapautta, jota näkövammaisena vähemmän on ja jota todella silloin tällöin kaipaan. Itse kisat olivat pitkälti odottelua, joka kuitenkin sujui leppoisissa merkeissä muiden osallistuien kanssa jutellessa. Oli ilo huomata, miten lämpimästi ihmiset ottivat meidät porukkaan mukaan - tuntui kuin olisimme olleet samassa porukassa ennenkin. Meidän vuoromme oli nostamani arvan perusteella viimeisenä, joten reitillä taisi olla jo aika paljon hajujälkiä, ja alkumatka menikin komentaessa Avaa lopettamaan nuuskimisen. Toki siihen vaikutti varmasti myös se, että vaikka en ennen kisasuoritusta ollut jännittänyt, niin vähän perhosia ilmaantui vatsaan siinä vaiheessa, kun tuomari tuli pyytämään meitä lähtemään reitille, ja Ava varsinaisena tunneimurina nappasi jännityksen heti minusta ja purki sen omaan tyyliinsä nuuskimalla. Pari kertaa teitä hakiessa jouduin käskemään sitä uudestaan etsimään tietä, kun se käveli risteyksen ohi, ja hienoisia vaikeuksia oli myös keskeltä korttelia etsittävien suojateiden löytämisessä. Ava oli ilmeisesti nimittäin päättänyt pelata niiden kanssa varman päälle ja yritti kääntää minut muka suojatielle jo ennen sitä. Itse ylitykset menivät kuitenkin hyvin ja kiinnitin huomiota siihen, että Ava pysähtyi melkein varmemmin suojateiden eteen kuin kotiympäristössä. Vaikka noutoa ei varsinaisesti tosiaan kai arvosteltukaan, otimme sen kuitenkin ja Ava suoriutui siitä ihan kivasti, vaikka taisikin yrittää liehitellä tuomaria viemällä pudottamani hanskan ensin hänelle. Kaiken kaikkiaan suoriuduimme tuomarin mukaan koitoksesta hyvin, vaikka Ava vetikin vähän liikaa jännityksensä takia ja kulki tien oikeassa reunassa kävellessämme kuulemma vähän liiankin lähellä reunaa. Tuntuu, että kisareissulta tarttui ainakin minulle mukaan jälleen hieman lisää luottamusta siihen, että Ava kyllä hoitaa hommansa. Uskon, että möllikisoihin osallistumalla voimme hauskanpidon lisäksi myös hyvin seurata sitä, miten yhteistyömme tässä hiljalleen kehittyy. Vaikka nautin todella tästäkin kokemuksesta ja ylipäätään jokaisesta hetkestä koiran kanssa, odotan jo mielenkiinnolla myös sitä ensimmäistä kertaa (joka toivottavasti jonain päivänä tulee), kun Avan ei enää tarvitsekaan kiirehtiä edes vieraassa ympäristössä, vaan se pystyy opastamaan siellä yhtä tasaisesti kuin tutuissakin paikoissa.

Hajatelmia

Viime viikko toistaiseksi viimeisine teatteriesityksineen oli todella kiireinen, ja kiirettä tuntuu riittävän koko loppukevääksi opintojen kanssa. Oman lisämausteensa viikkoon toi se, että jääkaapistani hajosi ilmeisesti kompressori ja olemme siksi joutuneet käymään useampaan kertaan päivässä kaupassa, mikä ei toki ole ollut pelkästään rasittava velvollisuus siinä mielessä, että samalla kauppareitti on alkanut tulla Avalle varsin tutuksi ja minäkin olen oppinut hahmottamaan, milloin se ehkä yrittää poiketa reitiltä. Muun touhun ohessa olemme ehtineet käydä Avan kanssa ensimmäistä kertaa tallilla, jossa käyn ratsastamassa vuokrahevosella sekä kyläillä vanhemmillani. Viikkoon mahtui myös käynti opiskelijaporukan kanssa excursiolla, joten Ava pääsi myös opastamaan minua ihan vieraassa paikassa. Avan opastus tuntuu edelleeeen paranevan päivä päivältä. Toki välillä tuntuu, että jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset, ja Ava näyttää aika herkästi reagoivan minun mielialoihini. Esimerkiksi kun olin yhtenä päivänä poikkeuksellisen väsynyt, Ava tuntui tekevän poikkeuksellisen paljon virheitä ja minua ne tietenkin harmittivat normaalia enemmän ja jouduin todella tsemppaamaan, että muistaisin silloin, kun se teki oikein olla riittävän kannustava. Toisaalta meillä on edelleen selvästi kokeiluhenkeä ilmassa, sillä muiden koirien ohittaminen ei edelleenkään niitä töllöttämättä ole täysin mutkatonta, vaikkakin sujuu jo ajoittain tosi hyvinkin. Kouluttaja sanoi tänään käydessään, että jos taluttimesta ja valjaista nykiminen ei noissa tilanteissa auta, niin sitten täytyy ottaa järeämmät keinot käyttöön aika pian, ettei tästä kehkeytyisi varsinaista ongelmaa ja etenkin, kun Ava ei missään vaiheessa koulutustaan ole ollut mitenkään hirveän kiinnostunut muista koirista. Lisäksi mukaan kuvioihin on ilmaantunut huomattavasti enemmän poikkeamisia reitiltä aina ajoittain, mutta niille yrityksille olen onneksi aika nopeasti pystynyt pistämään lopun, kun olen tajunnut meidän menevän väärään suuntaan. Jännä kyllä nähdä, missä vaiheessa auktoriteettikokeilut alkavat sitten taas vähentyä.

Viikon kuulumiset

Nyt, kun olen yrittänyt päästä taas opiskelun makuun ja näkövammaisteatterin esityskausi on päällä päivät tuntuvat jotenkin kummasti lipuvan vain ohi. Toisaalta arkirytmi Avan kanssa tuntuu hiljalleen löytyvän ja olen huomannut, että "pakollisesta päiväulkoilusta" on hyötyä ihan opintojenkin kannalta, sillä ulkona kävelyn jälkeen kirjastossa istuminen tuntuu taas vähän vähemmän puuduttavalta. Olen myös iloinen siitä, että nyt olen saanut ihan oikean syyn harrastaa liikuntaa myös kiireisimpinä tenttikausina hyvällä omalla tunnolla. Matkallisesti reipasta kävelyä koiran kanssa kertyy vähän päivästä riippuen noin 10-15 kilometriä.

Tällä hetkellä Avan "työpanos" tuntuu ajoittain melko ailahtelevaiselta. On hetkiä, jolloin se opastaa tosi mallikkaasti, ja sitten taas niitä hetkiä, jolloin se vie minua ihan minne sattuu. Varsinaisilta eksymisiltä on tosin vielä vältytty, mutta parissa paikassa olen kyllä kysynyt ohikulkijoilta neuvoa siitä, missä suunnassa on mitäkin, kun olemme harhautuneet reitiltä jonnekin vähän syrjään. Muut koirat aiheuttavat välillä myös keskittymisongelmia Avalle ja juuri nuo tilanteet kysyvät minulta aika paljon luonnetta ja tuntuvat ajoittain vievän myös melkoisesti voimia, sillä en ole (kuten jo jossain aiemmassa kirjoituksessa ehkä mainitsinkin) tottunut sen paremmin ihmisiä kuin eläimiäkään niin kovasti komentelemaan, mutta toisaalta tiedän, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysyä jämäkkänä ja että nämä Avan auktoriteettikokeilut tai mitä ikinä sitten ovatkaan ovat vielä todella pientä moneen muuhun koiraan verrattuna.

Kuluneen viikon ohjelmasta jonkinlaisena kohokohtana voisi mainita keskiviikkona järjestetyn Uudenmaan opaskoirakerhon kerhoillan. Minua hieman jännitti mennä mukaan, sillä pelkäsin, että paikalla olisi niin vähän ihmisiä ja että nämä tuntisivat toisensa jo niin hyvin, että jäisin vähän ulkopuoliseksi ja että tuntisin koko ajan olevani jonkinlaisen tarkkailun ja/tai arvioinnin kohteena sen suhteen, miten hyvin osaan Avaa käsitellä, mutta pelkoni osoittautuivat (onneksi) täysin turhiksi. Ihmiset olivat tosi ystävällisiä eivätkä kommentit, joita koiran työskentelyyn (ts. siihen, että Ava yritti lähteä viemään minua muiden koirien luo) liittyen sain olleet millään muotoa syyttäviä tai arvostelevia,ja aika kului lopulta suurimmaksi osaksi ulkopuolista vierailijaa kuunnellen, joka oli tullut paikalle puhumaan koiran ruokinnasta. Nyt vain mielenkiinnolla odottelen seuraavaa kerhoiltaa.

Kohti arkea

Blogin päivittäminen jäi ikävästi parin viimeisen kotipaikkakoulutuspäivän aikana, kun olin iltaisin yksinkertaisesti niin väsynyt, että kömmin Avan syötettyäni oikeastaan suoraan nukkumaan. Tämä johtui luultavasti paitsi yhtenä noista päivistä kulkemiemme reittien yhteismatkasta (noin 20 km), niin myös siitä, että Ava alkoi aiempaa voimakkaammin kokeilla auktoriteettiani, kun kouluttaja siirtyi kulkemaan kauempana perässämme, eikä esimerkiksi ylittänyt enää suojateitä samaa matkaa kanssamme. Konkreettisesti kertasimme loppuviikosta lähinnä aiemmin läpikäytyjä reittejä, tosin kävimme vielä katsomassa reitin vanhemmilleni, ja sitä minun pitäisi nyt peesarin kanssa kertailla.

Perjantaina koko kotipaikkakoulutuksen lopuksi sairaanhoitopiirin edustaja tuli tekemään Avan käyttöönottokatselmuksen (tämä ei varmaan ollut tuon tapahtuman virallinen nimi, mutta kutsun sitä tässä nyt näin, kun en muuta parempaakaan termiä keksi). Vaikka kouluttaja ei mitenkään erityisesti ollut korostanut tapahtuman merkitystä, jännitti minua silti hieman se, mitä sairaanhoitopiirin edustaja Avasta sanoisi ja saisinko sen opastamaan nätisti. Aluksi Ava jäkittikin reitillä aika paljon ja jouduin välillä sekä helisyttämään hieman valjaita että nyppäisemään taluttimesta, ettei se olisi jäänyt vain nuuskimaan tai tuijotellut taaksepäin varmistaakseen, että kouluttaja oli tulossa kohti. Reitille sattui kuitenkin (onneksi) myös niitä hyviä pätkiä, jolloin Ava opasti niin hienosti kuin se keskittyessään osaa. Kävelyn jälkeen allekirjoitin koiran käyttöönottosopimuksen ja rupattelin vielä hetken kouluttajan kanssa ennen kuin hän lähti kotimatkalle ja minä rupesin pakkaamaan erästä viikonlopputapahtumaa varten, jonne Avan kanssa lähdimme.

Arjen aloittaminen koiran kanssa hieman jännittää, mutta eihän se auta kuin lähteä yliopistolle yhdessä. Tiedän, että koirakin oppii koko ajan virheistään ja että niitä ei oikeastaan voi välttää ja että ennemmin tai myöhemmin eksymme jonnekin, mutta silti tavallaan jännitän noita tilanteita. Esimerkiksi nyt aamulla olimme menossa kauppaan, kun Ava ei pysähtynytkään sellaiseen kohtaan, josta meidän olisi pitänyt kääntyä kaupalle päin, vaan jatkoi jonkin matkaa eteenpäin. Tajusin, ettemme voi olla oikealla reitillä ja komensinkin sen takaisin päin, ja löysimme lopulta hyvin perille. Siitä huolimatta minulle ehti jo tulla pelko siitä, mitä tapahtuisi, jos emme pääsisikään perille ja Ava onnistuisi kiemurtelemaan sillä tavalla, etten enää itsekään olisi ollenkaan kartalla siitä, minne päin pitäisi mennä. Toisaalta tämäkin kokemus oli opettavainen siinä mielessä, että kun antaa vain koiralle tilaisuuden korjata virheensä ja etenkin jos ollaan sille tutulla reitillä, niin kyllä siihen silloin voi ja kannattaa luottaa.

Kotipaikkakoulutus

Aloitimme kotipaikkakoulutuksen aiemmin sovitusta poiketen jo eilen, kun kouluttaja sattui olemaan jo silloin kotikulmillani. Tämän viikon aikana olisi siis tarkoitus ottaa haltuun minulle kaikkein tärkeimmät reitit, jotta pääsen aloittamaan arkielämän koiran kanssa mahdollisimman täydellä teholla. Eilen opeteltavia reittejä suunnitellessa jouduin aika tiukan paikan eteen, kun piti miettiä, mitkä reitit todella ovat niitä, joita kaikkein eniten tarvitsen. Arkeni on nimittäin niin täynnä toimintaa ja minun tulee kuljettua varsin säännöllisesti niin monenlaisissa paikoissa, ettei koira millään pysty omaksumaan kaikkia niitä reittejä kertarysäyksellä.

Eilen aloitimme sillä, että kävimme läpi lenkkireitin, jota olemme Avan kanssa kulkeneet. Kysyessäni kouluttajalta, miltä menomme oli näyttänyt sain kuulla, että olemme hänen mielestään päässeet hyvään alkuun, mikä ilahdutti. Myöhemmin iltapäivällä, kun koira oli juuri ehtinyt kuivahtaa kurapesun jäljiltä lähdimme käymään lähikaupassani. Kauppaan suunnistimme myös tänä aamuna ennen kuin lähdimme yliopistolle ihmettelemään ihmisvilinää.

Yliopistolla kulkiessa opaskoiran hyödyt tulivat ehkä selkeimmin esiin. Koiran kanssa kulkeminen tuntui jo nyt paljon jouhevammalta kuin kepin kanssa, vaikka Ava ei suurimmaksi osaksi tiennyt ennalta määränpäätämme. Täytyy sanoa, että olin todella vaikuttunut siitä, miten se vieraasta ympäristöstä välittämättä haki pyynnöstäni ovia, portaita ja hissejä. Maltan tuskin odottaa, millaista menomme on sitten, kun oikeasti alamme olla hioutuneet koirakoksi, sillä nythän yhteistyömme on vielä kovin lapsen kengissä. On myös jännää seurata sitä, miten Avakin alkaa jossain vaiheessa tottua ympäristöön, jossa kuljemme. Toistaiseksihan sillä riittää kyllä yliopistolla pällisteltävää vaikka millä mitalla. Koiralla on jatkossa luultavasti huonoina päivinäkin opiskelumotivaatiota lisäävä vaikutus, jos se lähtee joka kerta esimerkiksi kirjastoon yhtä innokkaasti kuin tänään, sillä ainakaan minä en kovin kauaa jaksa olla tylsistynyt, jos olen iloisessa seurassa. Aika näyttää, tuleeko siitä myös yliopistopiireissä jonkinlainen jäänmurtaja minun ja kanssaopiskelijoideni välille, sillä näin tuntuu ainakin jossain määrin jo kotikulmilla käyneen.