Aikansa kutakin

 

Viimeiset kuukaudet Englannissa sujuivat vaihtelevasti, kun Ava alkoi välillä jumitella. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että se pysähtyi kesken reittimme eikä olisi millään jatkanut sitä oikeaan suuntaan eteenpäin, vaan yritti kääntää minut milloin minnekin itselleen ilmeisesti mieluisempaan suuntaan. Jouduin keksimään kaikenlaisia keinoja, että sain sen jatkamaan oikeaan suuntaan ja usein siinä vierähti tovi jos toinenkin. Kun jumittelua esiintyi vielä jonkin verran Suomeen paluun jälkeen, tuli kouluttaja katsomaan meitä, mutta silloin Ava tietenkin meni varsin mallikelpoisesti eteenpäin. Niinpä kouluttaja päätti "yllättää" Avan odottamalla meitä eräässä risteyksessä, ja Avan piti huolimatta kovasta halustaan mennä tervehtimään kouluttajaansa jatkaa reittiämme eteenpäin. Näin saatiinkin vähän jumittelua vastaava tilanne aikaiseksi ja päästiin sentään hiukan treenaamaan.

Ava oli jokin aika sitten myös ensimmäistä kertaa hoidossa. Ne muutaman päivää, jotka se hoitopaikassaan vietti tuntuivat todella pitkiltä ja vaikka minulla oli paljon tekemistä, tuntui ajoittain tosi oudolta, kun koira ei ollutkaan jossain lähettyvillä, ja ulkona liikkuminen valkoisen kepin kanssa oli kömpelöä. Hoidosta Avaa hakiessani jälleennäkemisen riemu oli molemmin puolinen. Oli todella liikuttavaa huomata, miten iloinen Ava oli nähdessään minut.

Uskon, että niin minulla kuin Avalla on vielä paljon opittavaa. Erityisesti nyt Suomeen paluun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että vaikka Avan opastus edelleen häiriintyy monista tekijöistä, sen keskittyessä kulkeminen on varmempaa ja tasaisempaa kuin ennen Suomesta lähtöämme. Tuo kokemus Avan hoidosta vahvisti myös minulle, että välillemme on muodostunut jo aivan erilainen side kuin yhteistyömme alkuaikoina; kuten Avan kouluttaja minulle joskus alkuaikoina kertoi usein käyvän, opaskoirasta on tullut kuin osa minua. Hassua kyllä, siinä missä monen tuttavani reaktio ensi kertaa minut ja Avan nähdessään oli, ettei Ava näytä ulkoisesti ollenkaan minun koiraltani, olen viime aikoina kuullut useammalta, että näytämme jotenkin samalta.

Aloitin tämän blogin kirjoittaakseni niin itselleni kuin muille siitä, millainen kokemus opaskoiran saaminen on ja kuinka yhteistyö koiran kanssa lähtee sujumaan. Vaikka vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, että minulla voisi olla vielä jonkin aikaa aiheesta sanottavaa, huomasin kevään vaihtuessa kesäksi, ettei kirjoiteltavaa ehkä enää olekaan niin paljon. Blogia taas ei ole minusta järkeä ylläpitää, jos tekstiä syntyy kovin harvoin. On siis tullut aika kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet meidän kasvua koirakoksi. On ollut ilo huomata, miten montaa blogi on kiinnostanut ja toivon, että siitä olisi iloa tuleville opaskoirankäyttäjille sekä muuten opaskoirista kiinnostuneille vielä ennen kuin se poistuu päivityksettömyyden vuoksi.

Kolme maata plakkarissa

Olimme hiljattain muutaman paivan Barcelonassa yliopiston ratsastuskerhon kanssa. Tassa kirjoituksessa kasittelen tietenkin reissua opaskoiranakokulmasta, mutta hieman itse reissun ohjelmasta tekstia loytyy taalta. Jannitin matkaa Avan puolesta jonkin verran, silla minulla ei ollut aavistustakaan, minkalainen ymparisto meita odottaisi ja lisaksi pelkasin, etta minulle tulisi ongelmia ekinokokki-kasittelyn kanssa, joka meidan piti kayda elainlaakarissa hakemassa ennen Englantiin paluuta. Ymparisto oli haastava seka koiran opastuksen kannalta etta tarpeidentekopaikkoja ajatellen, kaupungin keskustasta kun ei tahtonut oikein loytya nurmialueita. Kadut olivat kiemuraisia ja suojatiet jalleen hieman erilaisia. Vaikka viime aikoina taalla Englannissa Ava on opastanut melko rauhassa jopa tuntemattomissa paikoissa, niin uudessa maassa se ei kerta kaikkiaan malttanut hillita menohalujaan ja sain jatkuvasti toppuutella sita, ettei se olisi vetanyt ihan liikaa. Tuli myos huomattua, etta ryhmassa kulkeminen vaatii viela harjoittelua, silla paimenkoirana Ava ei tahtoisi paastaa ketaan porukasta kovin kauas. Selvasti Ava onneksi paivien aikana sopeutui ymparistoon ja paluuta edeltavana paivana sen opastus alkoi jo vaikuttaa melkein normaalilta, mita nyt vahan oli vetoa valilla liikaa, mutta uskon sen siina vaiheessa johtuneen jo vasymyksestakin. Elainlaakarikaynti sujui lopulta ongelmitta, silla suht lahella majoituspaikkaamme oli tarvittaessa englanniksi palveleva elainlaakariasema. Silti paluumatkalla jotenkin jannitti, tayttaisiko Ava varmasti kaikki brittien pet travel schemen vaatimukset, vaikka ekinokokki-kasittelyn lisaksi niissa ei ollut mitaan ihmeellista. Luulenkin, etta ulkomailla reissaamiseen koiran kanssa tottuminen vaatii viela useamman matkan, mutta ehdottomasti toivon, etta paasisimme vuosien saatossa viela paljon reissaamaan.

Ajatuksia ensimmaisesta vuodesta

Tuntuu vaikealta uskoa, etta siita, kun sain Avan ja aloitin taman blogin "kunnolla" on tanaan kulunut tasan vuosi. Paljon on tapahtunut, ja tamanpaivaiset saaolosuhteet taalla Englannissa eivat voisi paljon erilaisemmat voineet olla siihen lumituiskuun verrattuna, johon vuosi sitten yhteistyokurssille saapuessani jouduin. Kevat on taalla taydessa vauhdissa ja tanaankin paistoi iltapaivalla aurinko todella lampimasti. Kun mietin talle blogille nimea, halusin hyodyntaa Avan nimea jotenkin. Uskoin, etta opaskoira tulisi varmasti muuttamaan elamaani ja avartamaan kasitystani ymparistostani ja siksi paadyin tahan nimeen. Silti en ehka ihan tajunnut, miten kokonaisvaltaisesta muutoksesta olisi kyse. Vaikka yhteistyomme on vielakin Avan kanssa aika alussa, niin jo nyt voin todeta, etta Ava on todellakin avannut monia asioita minulle. Vasta sen saatuani olen tajunnut, miten paljon energiaa aiemmin jouduin kayttamaan kodin ulkopuolella liikkuessa. Ava on myos huomattavasti madaltanut kynnysta lahtea uusiin paikkoihin, silla kun niissa selviytyminen ennen vaati huomattavaa ponnistelua ja olin pitkalti ystavallisten ohikulkijoiden varassa minulla on nyt toimivat silmat mukana ja jos vain tiedan suunnilleen, minne pitaisi menna ja miten kaskyttaa koiraa niin voin olla uusissakin paikoissa oikeastaan aika rennosti. Muutamien ystavieni kanssa puhuimme paljon ennen Avan saamista siita, miten paljon koiralla olisi se vaikutus, ettei sitten pelkan valkoisen kepin kanssa enaa osaisikaan menna mihinkaan jos/kun joskus tarvitsisi ja muuttuisi tavallaan vahemman itsenaiseksi. Toki olen huomannut, etten enaa kepin kanssa kulkiessa ole yhta taitava kuin aiemmin olin, mutta tiedan pystyvani kulkemaan pelkastaan senkin varassa jos tarve vaatii. Mita itsenaisyyteen tulee, Ava on ehka jossain maarin muuttanut kasitystani siita. Aiemmin ajattelin, etta itsenaisyys ja riippumattomuus muiden avusta kulkevat pitkalti kasi kadessa, mutta Ava on saanut minut ymmartamaan, etta se, etta antaa jonkun (tassa tapauksessa koiran) auttaa tekee minusta ehka lopulta paljon itsenaisemman. Kuulin eraan henkilon maaritelleen itsenaisyyden kyvyksi paattaa siita, mita han tekee ja milloin, ja tallainen maaritelma ainakin minulle kolahti. Yhteistyossamme Avan kanssa on viela toki paljon hiottavaa, ja valmista tasta tulee tuskin koskaan. Niina hetkina, kun Ava ei keskity ja esimerkiksi tormaan johonkin sen takia tuntuu hullulta luottaa siihen. Kuitenkin tiedan, etta se on ainoa vaihtoehto, jos haluan, etta se aikanaan oppii hommansa. Toisaalta pyrin aina muistamaan, etta Ava on lopulta "vain" koira, ja kun en oleta ihmistenkaan toimivan taysin virheettomasti niin miten voisin olettaa sen tekevan niin.

11 kuukautta tassuttelua

Pian 11 kuukautta on takana yhteista taivalta Avan kanssa ja onneksi se alkaa selvasti olla kotiutunut nyt myos tanne Englantiin. Huvittavaa on ollut viimeisten kuukausien aikana seurata, miten ollaan oikeastaan kayty lapi kaikki samat "ongelmat" sen kanssa taalla kuin mita Suomessakin, osa lievempina ja osa ehka vahan vahvempina. Kun tultiin tanne, se joko veti tai tahmatassuili, ei pitanyt syrjaa eika oikeaa puolta, kavelytti pain esteita ja ajoittain myos teki tarpeitaan minne sattuu. Toki vielakin valilla osaa naista on ilmennyt, mutta ei ollenkaan niin paljoa. Olen myos viime kuukausina jattanyt valkoisen kepin pois kadesta roikkumasta; se kulkee nyt mukana Avan valjaisiin kiinnitetyssa kotelossa, jotta saan sen sielta sita tarvitessani. Aluksi ilman keppia liikkuminen tuntui epavarmalta ja pelkasin, etten pysty silloin esimerkiksi kontrolloimaan, pitaako Ava minut syrjassa/oikeassa reunassa tieta, mutta pian huomasin, etta ihan samalla tavalla voin testata tata vedattamalla Avaa hieman poispain siita reunasta, jota kulloinkin pitaisi kulkea. Ymparistossa, jota en tunne, keppi on edelleen ihan kylla kadessa. Vaikka paiva paivalta opin itse lukemaan Avaa paremmin ja se oppii tuntemaan minut entista paremmin koen, etta ollaan viela todellakin alkutaipaleella. Varmuus on molemmilla lisaantynyt ja olen iloinen siita, ettei minun tarvitse enaa pelkan kepin varassa kulkea, mutta uskon, etta ajan kuluessa liikkumisesta ja yhteisolosta tulee vielakin jouhevampaa. Avan kouluttaja on alkavalla viikolla tulossa meita tanne tapaamaan ja innolla odotan niin Avan reaktiota kuin sita, mita kouluttaja meidan tamanhetkisesta kulkemisestamme tuumaa.