Reilut pari kuukautta sitten aloin ihmetellä omituista hajua, joka tuntui tulevan Avan takapäästä. Ensin ajattelin, että sillä olisi anaalirauhasissa jotakin, mutta kun haju ei helpottanut muutaman päivän ahkeralla suihkuttelulla lähdettiin eläinlääkäriin. Eläinlääkärissä todettiin, ettei anaalirauhasissa ollut häikkää, mutta sen sijaan Avalle oli puhjennut perianaalifistelia.
Diagnoosin jälkeen Avan vointi on ollut hyvin vaihteleva. Fistelit ovat lääkityksellä lähteneet paranemaan, mutta ilmeisesti fisteleihin käytetystä lääkkeestä Avalle tuli suolisto-oireita, joita nyt yritetään parantaa toisella lääkkeellä. Yleisvoinniltaan Ava on normaalia väsyneempi, eikä tahdo jaksaa keskittyä opastukseen. Varsinkin hankalissa paikoissa se kyllä tsemppaa, mutta tutuilla reiteillä se tuntuu välillä olevan aivan unessa.
Ajatukset Avan tulevaisuuden suhteen ovat ristiriitaiset. Toisaalta en haluaisi luovuttaa ja tahtoisin uskoa siihen, että Ava saadaan vielä kuntoon ja samalla myös sen keskittymiskyky palautuu ennalleen. Toisaalta koen, etten tällä hetkellä oikein voi luottaa sen kykyyn opastaa ja mietin, olisiko sittenkin järkevintä päästää se eläkkeelle ennen kuin sen keskittymiskyvyn puute aiheuttaa jonkin vaaratilanteen mahdollisesti meille molemmille.
Oma pohdintansa on vielä se, mitä teen, jos Ava ei voi jatkaa töitä. Ajatus Avasta luopumisesta tuntuu lähes mahdottomalta, muttei sen pitäminenkään ainakaan silloin, jos saisin uuden opaskoiran olisi välttämättä oikein mahdollista. Selvää on se, että jos Ava joutuu jättämään työnsä, haluan ilman muuta uuden oppaan, sillä olen näiden muutaman vuoden aikana tottunut liikkumaan koiran kanssa, eikä paluu pelkän valkoisen kepin kanssa kulkijaksi houkuttele. Kuitenkin mitä enemmän olen nähnyt erilaisia noutajaoppaita, sitä vahvempi tunne minulle on tullut siitä, etten sellaista välttämättä itselleni haluaisi ihan jo pelkästään sen karvan takia. Siihen, että sopiva saksanpaimen valmistuisi voi puolestaan mennä hyvin, hyvin pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti