Vieraita tuulia haistelemassa

Jo ennen kuin sain opaskoiran, olin tiedonjanossani lukenut muun muassa opaskoirille järjestettävistä möllikisoista. Ne ovat opaskoirien leikkimieliset kilpailut, joissa koirien työskentelytaitoja testataan. Kisoissa kukin koirakko kulkee vuorollaan tuomareiden etukäteen suunnitteleman "radan", jonka pituus vaihtelee ymmärtääkseni 1-1,5 kilometrin välillä. Radalla eteen tulee muun muassa teiden ja suojateiden hakuja, portaita ja esteitä, jotka koiran pitää ilmaista pysähtymällä esteen eteen ja kiertää. Möllikisoissa on kaksi luokkaa: aloittelijat ja konkarit. Aloittelijaluokan erona konkariluokkaan on ainakin se, että koirankäyttäjän ei ole siellä pakko käyttää valoa läpipäästämättömiä silmäsuojia, eikä koirankäyttäjältä pudonneen esineen noutoa arvostella. Miksi minä sitten selvitän yhtäkkiä blogissani sitä, mitä ovat möllikisat? Siksipä tietenkin, että Avan kanssa osallistuimme juuri eilen meidän molempien ensimmäisiin möllikisoihin. Kun sain tiedon möllikisoista ajattelin heti, että olisi ehkä kiva mennä sinne Avan kanssa ihan vain siksi, että pääsisimme vaihteeksi vieraaseen ympäristöön. Epäröin kuitenkin ilmoittautua, koska sen perusteella, mitä olin möllikisoista aiemmin kuullut ja lukenut olin ymmärtänyt, että usein ihmiset eivät näin alkuvaiheessa lähde kisoihin mukaan. Suoraan sanottuna hieman taas pelkäsinkin sitä, mitä muut osallistujat tuumaisivat siitä, jos mukaan tulisi tällainen keltanokkapariskunta. Onneksi sain kuitenkin kannustusta sekä Avan kouluttajalta että kisojen järjestelystä vastanneilta henkilöiltä, sillä pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja kisapäivästä jäi todella mukava fiilis. Niinpä lähdimme sitten Avan kanssa perjantaina suoraan yliopistolta junalla Jyväskylään, jossa kisat järjestettiin. Stressasin hieman siitä, ehtisimmekö Avan kanssa varmasti junaan, mutta lopulta olimme junassa paikallamme ainakin kymmenen minuuttia ennen sen lähtöä kiitos ystävällisten ohikulkijoiden, jotka tarkastivat minulle junan lähtölaiturin ja opastivat oikean vaunun ovelle. Kun pääsimme Jyväskylään, meitä oli vastassa paikallinen peesari, joka oli ystävällisesti flunssastaan huolimatta lupautunut peesaamaan meidät lähellä asuvan ystäväni luokse, jossa olimme Avan kanssa yötä ja lauantaiaamuna sieltä kisapaikalle. Avaa selvästi jännitti kulkea vieraassa ympäristössä ja kun etsimme ystäväni asunnon lähistöstä sopivaa aamujaloittelupaikkaa, jossa voisimme Avan kanssa käydä ilman peesaria kävi vielä niin ikävästi, että pari vastaantulevaa koiraa tulivat aivan eteemme rähisemään ja Ava vähän säikähti niitä. Lauantaiaamuna selvisimme kuitenkin ongelmitta jaloittelemaan ja oli huikeaa tajuta liikkuvansa yhtä reippaasti kuin kotikulmilla itselle täysin vieraassa ympäristössä. Se oli juuri sellaista vapautta, jota näkövammaisena vähemmän on ja jota todella silloin tällöin kaipaan. Itse kisat olivat pitkälti odottelua, joka kuitenkin sujui leppoisissa merkeissä muiden osallistuien kanssa jutellessa. Oli ilo huomata, miten lämpimästi ihmiset ottivat meidät porukkaan mukaan - tuntui kuin olisimme olleet samassa porukassa ennenkin. Meidän vuoromme oli nostamani arvan perusteella viimeisenä, joten reitillä taisi olla jo aika paljon hajujälkiä, ja alkumatka menikin komentaessa Avaa lopettamaan nuuskimisen. Toki siihen vaikutti varmasti myös se, että vaikka en ennen kisasuoritusta ollut jännittänyt, niin vähän perhosia ilmaantui vatsaan siinä vaiheessa, kun tuomari tuli pyytämään meitä lähtemään reitille, ja Ava varsinaisena tunneimurina nappasi jännityksen heti minusta ja purki sen omaan tyyliinsä nuuskimalla. Pari kertaa teitä hakiessa jouduin käskemään sitä uudestaan etsimään tietä, kun se käveli risteyksen ohi, ja hienoisia vaikeuksia oli myös keskeltä korttelia etsittävien suojateiden löytämisessä. Ava oli ilmeisesti nimittäin päättänyt pelata niiden kanssa varman päälle ja yritti kääntää minut muka suojatielle jo ennen sitä. Itse ylitykset menivät kuitenkin hyvin ja kiinnitin huomiota siihen, että Ava pysähtyi melkein varmemmin suojateiden eteen kuin kotiympäristössä. Vaikka noutoa ei varsinaisesti tosiaan kai arvosteltukaan, otimme sen kuitenkin ja Ava suoriutui siitä ihan kivasti, vaikka taisikin yrittää liehitellä tuomaria viemällä pudottamani hanskan ensin hänelle. Kaiken kaikkiaan suoriuduimme tuomarin mukaan koitoksesta hyvin, vaikka Ava vetikin vähän liikaa jännityksensä takia ja kulki tien oikeassa reunassa kävellessämme kuulemma vähän liiankin lähellä reunaa. Tuntuu, että kisareissulta tarttui ainakin minulle mukaan jälleen hieman lisää luottamusta siihen, että Ava kyllä hoitaa hommansa. Uskon, että möllikisoihin osallistumalla voimme hauskanpidon lisäksi myös hyvin seurata sitä, miten yhteistyömme tässä hiljalleen kehittyy. Vaikka nautin todella tästäkin kokemuksesta ja ylipäätään jokaisesta hetkestä koiran kanssa, odotan jo mielenkiinnolla myös sitä ensimmäistä kertaa (joka toivottavasti jonain päivänä tulee), kun Avan ei enää tarvitsekaan kiirehtiä edes vieraassa ympäristössä, vaan se pystyy opastamaan siellä yhtä tasaisesti kuin tutuissakin paikoissa.