Takapakkia

Kuten olen aiemminkin maininnut, on täysin normaalia, että jossain vaiheessa uuden opaskoiran kanssa tulee se ns. kokeiluvaihe. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että olisimme sen Avan kanssa jo ohittaneet kevään törmäilyjen ja muiden kommellusten myötä, mutta toisin näyttää käyneen. Itse opastustaito Avalla tuntuu koko ajan kehittyvän ja se on viime päivinä mallikkaasti ohjannut minut esimerkiksi useampien katutyömaiden läpi. Toisaalta viimeisen viikon aikana Ava on jälleen tehnyt tarpeitaan keskelle jalkakäytäviä lähes päivittäin, eikä toruillani tai sillä, että olen tietoisesti yrittänyt tarjota sille entistä enemmän tilaisuuksia tehdä tarpeensa pientareelle ole ollut asiaan mitään vaikutusta. Sisälle se ei kuitenkaan (ainakaan toistaiseksi) ole tarpeitaan ruvennut tekemään eikä muutenkaan vaikuta olevan mitään syytä epäillä, että sen toiminnan taustalla olisi joku fysiologinen syy. Ennemminkin vaikuttaa siltä, että se on vapaudesta joka kerta niin innoissaan, että yksinkertaisesti unohtaa tehdä tarpeensa ja lopulta hätä kasvaa liian suureksi, eivätkä varmasti tiedossa olevat torunikaan ole silloin riittävä syy jättää tarpeita tekemättä. Olen tilanteesta hieman hämmentynyt ja ymmälläni, sillä en koskaan voinut kuvitella, että tällaisesta asiasta voisi tulla ongelma. Koska fysiologista syytä Avan käyttäytymiseen ei todennäköisesti siis ole, olen jo muutamaan kertaan ehtinyt miettiä, eikö Ava sitten tunnekaan oloaan niin hyväksi kanssani. Ylipäätään on tullut pohdittua, mitä olen mahdollisesti tehnyt väärin, kun Ava, joka ei koulutuksen aikana ole "syyllistynyt" kuin kerran vastaavanlaiseen käyttäytymiseen on yhtäkkiä alkanut ottaa tavaksi tuollaisen jalkakäytäville kakkimisen. Asiaan on onneksi tulossa pian selvyys, sillä kouluttaja lupasi tulla lähipäivinä hakemaan Avan kävelläkseen sen kanssa. Toivon todella, että hän saisi Avan "kiinni itseteosta", jotta hän voisi mahdollisimman pikaisesti neuvoa, miten asian kanssa kannattaisi edetä. Toisaalta kouluttaja sanoi, että jos Ava tekee tarpeensa valjaissa hänen kanssaan kulkiessa on mahdollista, että hän ottaisi sen reiluksi pariksi viikoksi jatkokoulutukseen, jotta alkava tapa saataisiin kitkettyä pois. Vaikka luotan täysin siihen, että kouluttaja tietää, mikä on tulevaisuuden kannalta parasta, ajatus reilusta kahdesta viikosta ilman Avaa tuntuu kerrassaan hirveältä, vaikka miten yritän objektiivisesti ajatella, ettei se ole kovin pitkä aika. Toisaalta pelkään myös sitä, ettei ongelmaa saadakaan ratkaistuksi ja lopulta käy niin, että Ava todetaan minulle soveltumattomaksi oppaaksi. Toisaalta mitä ikinä tästä nyt seuraakaan, on minulle kaikkein tärkeintä, että voin olla varma siitä, että Ava voi hyvin.