Havaintoja

Ava tuhisee lähelläni lattialla ja minä yritän kuumeisesti miettiä, olisiko tänään tapahtunut jotain erikoisempaa, joka voisi olla teidän lukijoiden kannalta mielenkiintoista. Ainakin meillä oli tänään varsinainen huippuhetki ulkona, kun Ava kävi istumaan heti ensimmäisestä käskystäni. Kouluttaja kehui, että se on muutenkin alkanut jo totella minua paljon paremmin kuin aluksi, jolloin sain pyytää sitä useita kertoja tekemään mitä milloinkin halusin ennen kuin mitään tapahtui. Myös ruoka-kriisi tuntuu olevan vihdoin lopullisesti ohi, mistä olen todella helpottunut ja iloinen.

Olen yrittänyt harjoitella Avan kanssa etsimistä ahkerasti, ja taidot pääsivät tänään kaupunkilenkillä jälleen testiin, kun minun piti pyytää sitä eräässä kauppakeskuksessa etsimään tiputtamaani hanskaa. Edistystä näyttikin ilokseni tapahtuneen. Sain kuitenkin huomata, että jos mielin päästä koiraa kehumaan hanskan löytämisestä ennen kuin se ehtii tipauttaa sen maahan ja joudun pyytämään sitä uudestaan etsimään sitä, minun pitää vielä tässä vaiheessa olla aika nopea. Nykyistä nopeampaa reagointia kaivattaisiin myös silloin, kun Ava intoutuu nuuskimaan, mutta toistaiseksi aikaa menee tavallaan hukkaan siinä, että automaattisesti nykäisen hieman valjaista niin kuin kouluttaja aluksi opetti, vaikka tehokkaampi ja koiran sekä minun kannalta kivampi keino kiinnittää huomio takaisin töihin olisi pieni taluttimesta nykäisy.

Iltapäivän ohjelma oli tänään hieman poikkeuksellinen. Kouluttaja oli nimittäin sopinut kurssipaikkana toimivan vanhusten palvelukeskuksen työntekijöiden kanssa, että pitäisimme asukkaille pienen rapsutteluhetken, jotta halukkaat saisivat silittää/rapsutella koiriamme, joita he joka päivä meidän ohikulkiessa jaksavat ihailla. Avalle ominainen yhteen ihmiseen leimautuminen tuli tilaisuuden aikana hyvin esiin, sillä sitä ei selvästikään kauheasti kiinnostanut mennä vieraiden ihmisten hellittäväksi. Sen sijaan myöskin rapsutettavana oleva opaskoirakaveri olisi Avaa kiinnostanut kovasti, ja jouduimmekin useampaan kertaan toppuuttelemaan koiria, etteivät ne aloittaisi painiottelua.

Tällä hetkellä tuntuu, että pystyn aina välillä Avalle sattuvista kömmähdyksistä huolimatta luottamaan siihen varsin hyvin niin kauan kuin liikumme ulkona. Sisätiloissa minulle tulee kuitenkin jostain sellainen pieni epävarmuus ja alan pelätä, että seuraavassa hetkessä pääni kolahtaa tolppaan tai johonkin muuhun vastaavaan esteeseen, jota koira ei huomioi. Olen yrittänyt miettiä, mistä tuo epävarmuus kumpuaa, mutta en ole löytänyt oikein mitään selkeää vastausta. Ehkä koiran kanssa tulee vaan liikuttua aiempaa selkeästi nopeammin nimenomaan sisätiloissa ja toisaalta monet pikku mokat, joita minua opastaneet ihmiset ovat tehneet, ovat varmaan suurelta osin tapahtuneet sisätiloissa, sillä harvemmin minun on ulkona tullut kenenkään opastuksessa liikuttua. Ikävää epävarmuudessa on se, että Ava selvästi huomaa sen ja tulee silloin itsekin vähän hermostuneeksi, jolloin se tietenkin myös tekee todennäköisemmin virheitä, ja oravanpyörä on valmis. Onneksi tämän viikon aikana ehdimme kuitenkin vielä monta kertaa liikkua erilaisissa sisätiloissa, ja luottamusharjoitusta tulee runsaasti viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdemme kurssilta kotiin ja yliopistoympyröihin.