Eilinen päivä venähti teatteritreenien takia niin pitkäksi, että kun Avan kanssa pääsimme iltajaloittelulta kotiin, kellahdimme molemmat aika pikaisesti nukkumaan. Aamulla olimme käyneet peesatusti jälleen lenkillä, ja kun peesarina oli tällä kertaa eräs tuttu koiranomistaja, sain myös muutamia hyviä vinkkejä koiran käsittelyyn, ennen muuta pentuhammasteluun, jota Avalla vielä on jonkin verran. Kun kouluttajan kanssa ei tästä asiasta oltu erityisemmin keskusteltu ja Ava ei mitenkään kovakouraisesti ole hammastellut, en ole jotenkin vaan tajunnut sitä siltä pahemmin yrittää karsia, vaikka ärsyttävä tapahan se on. Peesari kuitenkin muistutti minua siitä, että vahinkojahan voi aina sattua (ja toisaalta enhän minä halua, että Ava käy vieraita hammastelemassa) ja neuvoi kitkemään tavan mahdollisimman nopeasti nostamalla koiran alaleuasta suun kiinni aina, kun se alkaa hammastella. Olenkin nyt muutaman kerran (eli aina, kun Ava on hamunnut kättäni) näin tehnyt, eikä hammastelua oikeastaan enää ole. Toisaalta varsinaisesta peesauksesta tämä peesari itsekin totesi, että se taitaisi olla helpompaa, jos ei hän olisi niin koiraihminen, koska helposti sitä tekisi mieli itse käskyttää. Tein kuitenkin hänellekin hyvin selväksi, että käskyt koiralle tulevat aina minulta ja toivon, että hän vain kulkee perässä ja kertoo, mitä koira tekee. Se on varmaan juuri koiraihmisille aika tylsää, mutta äärimmäisen tärkeä apu minulle etenkin näin alkuvaiheessa.
Illalla oli vuorossa teatteritreenit, jotka menivät
tilanteen huomioon ottaen minusta Avan osalta ihan hyvin. Pari kertaa se
livisti paikalta, johon olin sen käskenyt jäädä odottamaan "pelastamaan"
erinäisiä ihmisiä, mutta sitten se tottui menoon. Ava otti myös selvästi
kaverikseen treeneissä mukana olevan toisen opaskoiran, jonka käyttäjän kanssa
kävimme treenipaikkaa lähellä olevassa opaskoira-aitauksessa jaloittelemassa
ennen treenien alkua, että koirat saisivat tutustua rauhassa toisiinsa.
Pitkien treenien jälkeen kävimme kotimaisemissa vielä
iltajaloittelulla, jossa jouduin ensimmäisen kerran vastakkain kysymyksen kanssa
siitä, etten näe koirani jätöksiä. Ava ei ollut tehnyt aamupäivällä kakkoja, ja
aitauksessakin ne olivat niin tiiviisti leikkineet sen toisen opaskoiran
kanssa, etten uskonut sen tehneen niitä sielläkään, joten olin vähän huolissani
ja halusin olla varma, että se tekisi kakat ennen sisälle menoa. Se pyörikin
penkalla lupaavasti, enkä ainakaan kuullut, että se olisi pissannut, mutta olin
varma, että kyykyssä se kävi. Ohi ajoi kuitenkin juuri silloin niin paljon
autoja, etten ihan luottanut siihen, mitä kuulin. Niinpä lopulta pysäytin yhden
pahaa-aavistamattoman ohikulkijan ja tiedustelin anteeksipyynnön kera ja hieman
nolonakin, mahtoiko hän nähdä, oliko koirani ehkä tehnyt juuri kakat. Sain
myöntävän vastauksen (eikä äänessä onneksi ollut suurempaa huvittuneisuutta
kysymyksestäni) ja suuntasimme kotiin nukkumaan minun mieleni huomattavasti
kevyempänä.
Olin ajatellut, etten ehkä ihan vielä uskaltaisi lähteä
Avan kanssa ihan kahdestaan lenkille, vaikka se etenkin eilisaamuna oli opastanut
jo varsin mukavasti. Ensimmäinen ajatus yherätessäni nyt aamulla oli kuitenkin
jostain syystä se, että yrittänyttä ei laiteta, kun kyse kerran on kuitenkin
lähinnä minun luottamuksestani Avaan. Yön aikana tullut päätös taisi lopulta olla
ihan oikea, sillä etenkin alkumatkasta ja reitin loppu puolella Ava opasti
äärimmäisen mallikkaasti ja veto oli juuri sopivan pehmeä. Parista risteyksestä
menimme iloisesti ohi, mutta sitten vain palattiin takaisin päin ja otettiin
hidastetusti uudestaan, ja kyllä nekin risteykset alkoivat siitä löytyä.
Suojateiden eteen Ava pysähtyi kyllä hienosti, vaikka minun oli välillä vaikea
arvioida, mahdoimmeko olla kuitenkin joissain kohdissa hieman liian kaukana.
Parempi kuitenkin ehkä liian kaukana kuin liian lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti